27.7.17

Kate Chopin - A Pair of Silk Stockings


Penguinin pikkumustista olemme tällä kertaa lukenut Kate Chopinia, viiden novellin verran.
Chopin tunnetaan parhaiten Herääminen-romaanistaan mutta en tämän kokoelman perusteella sitten tiedä onko tuolla linkissä esitetty väite sitä edeltävien novellien idyllisyydestä niin perusteltua, kyllä näissäkin pisteliäisyyttä löytyy tendenssiin asti (joskin seksuaalisuuden suuntaan ei mennä). Tietysti tähän on saattanut päätyä novellituotannon kantaaottavampaa puolta...

Chopin kuitenkin kaivelee esiin 1800-luvun jälkipuoliskon Louisianan kaksinaismoralismia: Désirée's Babyssa rotuluokittelu valkoisiin ja värillisiin määrittää kaiken siitä huolimatta että parhaimmissakin perheissä on sekoittumista, tai Miss McEndersissä varakkaammilla luokilla on mahdollisuus harjoittaa moraalista ylenkatsetta köyhempien luokkien edustajiin mutta millä tavallla se omaisuus onkana hankittu...

The Story of an Hour toi esiin kiinnostavan konfliktin: sydänvaivaiselle rouva Mallardille kerrotaan varovasti että tämän mies on on kuollut rautatieonnettomuudessa. Mutta vaikka Mallardit toisiaan rakastivatkin ja rouva oli varma että tulee myös miestään suremaan, niin nopeimmaksi ja päällimmäiseksi tunnetilaksi tuleekin ilo ja vapautumisen tunne. Ja sitten mies tuleekin kotiin, koska ei ollutkaan siinä junassa joka oli onnettomuudessa, ja, no, rouvan kohtalokas sydämen pettäminen määriteltiin johtuvan riemukkaasta yllätyksestä...tarina on tiivis ja lyhyt, vain kuusi pienikokoista sivua, ja keskittyy täysillä olennaiseen.

Miellyttävä tuttavuus tämä on, vaikka tendenssiys tulee ehkä vähän liikaa esiin mutta juonia punotaan silti onnistuneesti.
Ja novellihaaste juoksee eteenpäin kuin hirvi.

25.7.17

Alifa Rifaat - Kaukaa siintää minareetti


Lisää teoksia jotka päätyvät luettavaksi lähinnä haastekombottelun perusteella, novellihaaste ja Frau, Signora & Bibi kohtaavat taas, koska egyptiläinen Alifa Rifaat kirjoitti tämän kokoelman viisitoista novellia arabiaksi. Suomennos (Marja Helanen-Ahtola) on tosin ilmeisesti tehty englannin kautta, Denys Johnson-Daviesin käännösvalikoiman perusteella.

Rifaatin novellit ovat usein varsin tiiviitä arjen kuvauksia (parilla vähemmän arkisella poikkeuksella), kotien elämää kaupungissa ja maaseudulla jossa päiviä rytmittävät rukouskutsut. Näkökulma on usein naisten, joiden elämää tarkastellaan yleensä toteavasti: patriarkaattinen yhteiskunta on tosiasia joka otetaan sellaisena kuin se on.
Kiinnostava piirre näissä novelleissa onkin että niissä ei ole pyrkimystä länsimaisen feminismin mukaisuuteen: toki miehistä tulee ongelmia mutta enemmän se johtuu näiden epäonnistumisesta täyttää puolison, isän tai pojan velvollisuuksia, ja esim. naisten seksuaalisuus on paljon esillä, mutta samalla tässä ei välity näkemys novellien henkilöistä sorrettuina uhreina jotka pitää vapauttaa länsimaiden hyväksymällä tavalla (joskin kun vilkuilin netistä joitain kommentteja kirjasta, jotkut näköjään päättäväisesti halusivat lukea tuollaisen narratiivin kirjaan). Jotenkin vaikea uskoa että tällaista kirjaa käännettäisiin nykyaikana.

Vaikka novellit ovatkin arkisia ja tapahtumat, ihmissuhteet yms voisivat sinänsä esiintyä monessa muussakin paikassa ja ajassa, tulee novellikokoelmasta kuitenkin hyvin vahva tunne omasta miljööstään.

Erityisen huomionarvoinen novelli on yksi niistä vähemmän arkisista, Matkani tuntemattomaan. Novellissa aviopari muuttaa uuteen kaupunkiin, vaimo on löytänyt viehättävän talon hyvältä paikalta ja halvalla, mutta talossa majaileekin djinni joka naisen ja/tai käärmeen muodossa aloittaa lemmekkään suhteen vaimon kanssa...hivenen kummitusjuttumainen tarina, ja paranormaali romantiikkahan on tietysti havaitun suosittua tavaraa ympäri maailmaa, mutta miljöö tuo tähän oman persoonallisen sävynsä.


Viehättävä kokoelma tämä, olisi näitä enemmänkin voinut lukea.

24.7.17

Frédéric Beigbeder - 24,99€


Kirjan pokkaripainoksella on ilmeisesti eri nimi, 8,99€ (suomentaja ja siis varmaan myös suomennos on sama, Ville Keynäs). Itse löysin tämän ilmaiseksi kirjojen vaihtohyllystä.

Frédéric Beigbederin romaani on osittain omaelämäkerrallinen, sekä kirjailija että romaanin minäkertoja työskentelivät mainostoimistossa ja alkoivat laatia tätä romaania, satiiria mainosmaailmasta, tarkoituksenaan hankkia potkut. Kirjailija ilmeisesti onnistui, kertoja Octave ei niinkään (oletan että myöskään jotkut muut Octaven tempaukset eivät ole ihan suoraan kirjailijan omia kokemuksia, sen verran rankaksi homma menee).
Ja, no, tämä on satiiria mainosmaailmasta, copywriter halveksii asiakkaita jotka halveksivat kuluttajia, ja valmiudestaan tehdä tätä saa isoa palkkaa jolla voi vaikka rahoittaa kokaiinin ja huorien käyttöä...
Paljon suoraa kommentointia markkinoinnista ja sen valtavuudesta ja kaikkialle työntymisestä pamflettimaisuuteen asti, mikä on vähän ongelma kun en erityisemmin jaksa innostua pamfleteista joiden kanssa olen liiaksi samaa mieltä; jos on minua kuunnellut tietää että "konsumeristis-materialistinen" on minulle kirosana, joten tämän kirjan anti on...missä?

21.7.17

Sarjakuvasession paluu

Vaikka sarjakuvia suht paljon luenkin ei niistä tule blogiin kirjoitettua, ja kun on nyt taas kertynyt kohtalainen pino luettavaa (niin ostettuja, saatuja kuin lainattujakin) ja tässä ei ole sen kummempaa ohjelmaa seuraavan 24 tunnin aikana, niin voisipa taas harrastaa sessiomaisen luennan jossa keskitytään sarjakuviin, taas vähän maratonin tyyliin vaikka sivumääriä en laskekaan. Viimeksihän olen tällaista harrastanut noin vuosi sitten...

Raportoin edistymisiä tänne sitä mukaa kun etenen, ja kuviakin pitänee lisäillä luetuista, joten postaus päivittyy.
Aloitan nyt 14.30 Batman-kirjalla jota olen jo ehtinyt vähän matkaa lukea.

16.00
Kaksi kirjaa luettu.
Ensimmäinen oli Greg Ruckan ja Klaus Jansonin Batman: Death and the Maidens, jonka olin jo ehtinyt aloittaa eilen. Molempia tekijöitä on tullut luettua ennenkin, ja Rucka on kirjoittajana ollut sen verran tasokas että suunnilleen kaikki missä on mukana on ainakin potentiaalisesti kiinnostavaa...vaikka tämä päätyikin nyt olemaan ihan ok. Lähinnä siitä syystä että Batman-vihulaisista Ra's al Ghul ja tyttärensä Talia ovat jääneet jokseenkin tuntemattomiksi, sellaisiksi joita on nähnyt vain toisen käden viittauksina tai muuten ohimennen, joten tarina ei sen kummemmin resonoinut. Mutta ei näiltä tekijöiltä nyt huonoa voi olettaa tulevan.

Toinen kirja oli sitten Chester Brownin En koskaan pitänyt sinusta, omaelämäkerrallista tarinointia teini-iästä, mm. tytöistä.
Brownilta olen muutaman muun sarjakuvan aiemmin lukenut ja niistä omaelämäkerrallisemmissa kuten Paying For It on kyllä välittynyt tietty viileys ja vähän robottimaisen looginen suhtautuminen asioihin, ja se kyllä heijastuu tässäkin, vaikka mukana on myös teinimäistä epävarmuutta...


17.30
Jatkoin Marshal Blueberry-albumeilla. Jean Giraud & Jean-Michel Charlierin varsinaisen Blueberry-sarjan olin lukenut joku aika sitten ja vaikken nyt niin suuri länkkärifani olekaan niin olivat silti erinomaisen viihdyttäviä juttuja, ja nyt sitten luin tämän spinoffina syntyneen edellisen sarjan jatkoksi syntynyt albumitrilogian, jossa Mike Blueberry päätyy selvittelemään Heavenin kaupungissa Arizonassa toimivaa aseiden salakuljetusjuttua...
Ekan albumin alussa meni hetki totutellessa että mistäs tässä onkaan kyse, mutta sitten juttu alkoikin rullata tehokkaasti. Piirtäjä on vaihtunut, William Vance on tunnettu luottomies jonka kuvitus on kuitenkin vähän karumpaa ja harmaampaa kuin Charlierin, ei niin hyvä, ja kolmannen albumin piirtäjä Michel Rouge on askel taas vähän alaspäin, vaikka luettavana homma säilyykin...
Ilmeisesti tätä ei sitten tullut enempää kuin nämä kolme albumia, sitten olisi vielä toinen spinoff-sarja Blueberryn nuoruudesta. Kai sitäkin pitää joskus katsoa.

(edit: varsinaisessa sarjassa piirtäjä oli siis Giraud, ja Charlier oli kirjoittaja)

19.00
Sitten toisaalle, eli viides osa Keiji Nakazawan Barefoot Gen -sarjasta: kymmenosaisesta sarjasta on pari ensimmäistä osaa ilmestynyt suomeksikin nimellä Hiroshiman poika, ja nimi vinkanneekin aiheen: omaelämäkerrallisessa teoksessa käsitellään elämää Hiroshimassa 40-luvun jälkipuoliskolla, ensimmäisessä osassa ennen pommia ja lopuissa pommin jälkeen.
Ja nyt olen päässyt puoleenväliin sarjaa ja ei, tätä ei mielellään lue, mutta jos toiset ovat tämän eläneet niin vähintä mitä voi tehdä on lukea siitä, sellaisella suoruudella Nakazawa aihetta käsittelee.
Mutta en etene tässä mitenkään nopeasti, oikeasti minulla olisi seuraavakin osa kirjastosta lainassa mutta saattaa mennä hetki ennen kuin siihen tartun...


20.15
Jatkamme japanilaisessa sarjakuvassa mutta ihan eri lajityypissä, ja vihdoin naistenviikko huomioidaan naistekijällä. Olin aiemmin lukenut Fumi Yoshinagalta erinomaista vaihtoehtohistoriasarjaa Ooku (jossa shogunaatin aikana Japaniin iskee kulkutauti joka tappaa valtaosan miehistä naisten ollessa immuuneja...miten tämä sitten vaikuttaa yhteiskuntaan kun naiset tekevät kaiken ja jäljelläolevista miehistä tulee kallisarvoisia, suojeltuja ja holhottuja ylellisyyksiä). Muuhunkin tuotantoonsa piti siis tutustua, ja siitä suurin osa on ymmärtääkseni tällaisia lyhyempiä romanttisia tarinoita, kuten tämäkin Garden Dreams, yhteen kirjaan mahtuva juttu joka noin periaatteessa sijoittuu massiivisesti romantisoituun käsitykseen eurooppalaisesta keskiajasta ja painopiste on Suurissa Tunteissa.
Tämä on hillittömästi estetisoitua korkeaoktaanista Hömppää, ja täytyy kyllä todeta että hieman säälittävät lukijat jotka eivät tällaisesta kykene nauttimaan...

21.45
Jatketaan naistekijöillä.
Madéleine Floresin The Girl and the Gorilla kertoo aloittelevasta kirjailijasta jota masentaa tyrmäävä hylkäyskirje, ja sitten hän sattuu kadulla kulkiessaan huomaamaan puhuvan gorillan, joka johdattaa päähenkilön Luovuuden valtakuntaan...ja, no, tämän luki mutta en ollut erityisemmin vaikuttunut.

Faith Erin Hicksin The Nameless City sen sijaan oli oikein symppis, näitä nuortenfantasiasarjoja nuoren soturioppilaan ja katuvarkaan ystävyydestä jne, ei sinänsä mitään radikaalin mullistavaa mutta kiva tarina, kiva toteutus, ja kiva miljöö (suuri kaupunki joka lainailee ulkoista tyyliään enemmän itä-Aasian kuin Euroopan pseudokeskiajasta), ja tälle oli ilmeisesti jatkoakin (Hicksin The Adventures of the Superhero Girl oli erinomaisen hauska ja Friends With Boys ihan ok, sinänsä hyvin tehty mutta kouluteinidraama oli sellaista että olin samantyylisiä tarinoita nähnyt jo ihan tarpeeksi)

23.15
Sitten pari teosta Hideshi "jumalauta tää on sekaisin" Hinolta, japanilaisen kauhusarjakuvan yhdeltä legendalta...ensimmäisessä varsin omalaatuinen perhe asuu varsin omalaatuisessa talossa ja punainen käärme (joka on varmaan peilin takaa tuleva demoni) aiheuttaa tuhoa ja hävitystä, ja toisessa poika muuttuu valtavaksi ötökäksi. Molemmissa on paljon kipeää kuvastoa, body horroria ja muuta jännää (tolkkua sen sijaan vain nimeksi). Näitäkin olen lukenut jo muutamia, ja on niitä vielä jotain jäljellä...
Tämä liittyy vähän tuohon Hiroshiman poikaan, Hinon yhdeksi tärkeäksi inspiraationlähteeksi on mainittu kasvaminen sodanjälkeisessä Tokiossa.

Jep, jotain muuta taas ennen nukkumaanmenoa.

9.30
Illalla luin vielä ensimmäisen osan Ksenofonin ja Petri Hiltusen Anabasista ja vähän matkaa Lena Ackebon Gud va hemskt!iä, ja nyt aamulla Anabasiksen toisen osan ja vähän lisää Ackeboa.

Anabasis on sarjakuvasovitus Ksenofonin, Sokrateen oppilaan silminnäkijäreportaasi Kyyroksen sotaretkestä, tai oikeastaan enemmän sen loppupuolesta, koska Kyyros kuolee nopeasti ja varsinainen tarina käsittelee kreikkalaissotilaiden paluumatkaa takaisin Kreikkaan vihamielisen ympäristön läpi...ja sovitus on Hiltusta, jonkinlaiseen historialliseen uskottavuuteen pyritään mutta toisaalta kerrontakin pidetään dramaattisena.

Gud va hemskt! taas on runsas kokoelma Lena Ackebon lyhyitä sarjoja vuosien varrelta: ei tät liian suurina annoksina pidä lukea mutta teos sisältää lähes kaiken mitä pitää tietää Ruotsista ja/tai elämästä. Ackeboa ei ole kai ikinä julkaistu suomeksi, mikä on vähän sääli mutta sinänsä ymmärrettävää koska sarjat pommittavat niin kovaa tahtia umpiruotsalaista puhetta, populaarikulttuuria, mainoksia yms yms siinä määrin että paljon viittauksia menee kyllä minulta ohi ja kerronnassa puhuvilla päillä on iso rooli, mutta noin yleissävyltään tämä kyllä osuu minun huumorintajuuni. Gierth-Ove, c'est moi.


 Mitäs seuraavaksi.

11.15
Siinä missä yllämainitun Jean Giraudin jutuista olenkin pitänyt, niin alter egonsa Moebiuksen sarjat eivät ole oikein ikinä minulle toimineet, ja nyt kun luin vuosien jälkeen uudestaan Aedenan puutarhat niin en ole mielipidettäni vieläkään muuttamassa. Pastellisävyistä hippifuturismia ja kosmista leijuntaa, ei kiitos.

Gilbert Hernandezin sarjoista sen sijaan olen pitänyt, ja niin myös nyt teoksestaan Sloth vaikka sekin on aika outo (eikä vapaa kosmisesta leijunnasta), tarina  pojasta ja tytöstä ja toisesta pojasta ja sitruunatarhan hirviöstä ja koomasta pikkukaupungissa...

14.30
Kävin ulkona kun oli nätti sää, ja sitten palasin lukemaan lisää.
Marcel Ruijtersin sarjakuvia olin lukenut aiemminkin, ja niissä oli samaa tyyliä kuin tässä All Saintsissa paitsi vielä vähemmän tekstiä. Tarinoita joiden kuvitustyyli ja ideat on lainailtu keskiaikaisista manuskripteistä, ja tässäkin kerrotaan pyhistä naisista joita uhkaavat paholainen, metsien villit, rutto, kerettiläiset ja monet muut vaarat ja vaaroista selvitään (tai ollaan selviämättä) mitä moninaisimmilla tavoilla...hilpeä teos.

Willy Vandersteenin Anu & Antti -sarjoista olin aikoinaan lapsena jotenkin tietoinen mutten ollut niitä koskaan lukenut ennen kuin ihan viime aikoina pari albumia ja nyt sitten yksi lisää. Ja, no, ehkei ollut mikään suuri menetys vaikken näitä lapsena lukenut...Vähän kuin lainailtaisiin Hergén Veikko, Tette & Jykkeä paitsi että varsinaiset nimihenkilöt ovat vähän sivussa tapahtumista ja meno on kovin hapokasta, tarina etenee kiihkeällä tahdilla tolkuttomasta juonenkäänteestä toiseen.

Ja lopuksi luin vähän lisää Lena Ackebota, joka on ihan paras.





Luettuja sarjiksia tuli päivän aikana aikamoinen pino, mukana oli nyt paljon kohtuumittaisia albumeja ja paksummat teokset taas olivat suht nopealukuisia. Mutta tämä oli nyt tässä.

20.7.17

W. Barnard Faraday - Pendragon


Kun aktiivisemmin spefiä harrastin niin yksi kiinnostuksen kohteistani oli Arthuriana, eli kuningas Arthurin sykliin jollain tavalla liittyvät tarinat: olen niitä kohtalaisen määrän lukenut, ihan varhaisista Chretien de Troyeseista ja Maloryista modernimpiin sovituksiin. Tämä on sittemmin vähän jäänyt (varsinkin kun Vaskikirjat yhä panttaavat sitä Once and Future Kingin suomennosta...) joskin muuta ritarirunoutta on toki tullut harrastettua.

Tämä kirja kuitenkin on divarista mukaan tullut: Green Knight -kustantamo on erikoistunut Arthurianaan, harrastajilta harrastajille, ja mm. ovat kaivaneet uudelleenkustannettavaksi sekalaisia vanhempia teoksia kiinnostavuuden perusteella, myös teoksia jotka olisivat muuten jokseenkin unohdettuja...
Kuten vaikka tämän W. Barnard Faradayn kirjan, joka julkaistiin alun perin 1930.

Faraday tekee joitain varsin persoonallisia ratkaisuja, erityisesti kirjoitusaika huomioonottaen ehkä varhaisemmin kuin kukaan muu...ensinnäkin spefielementit ja varsinainen ritariaika heivataan menemään, kirja on historiallista fiktiota joka on sijoitettu realistisemmin kansainvaellusaikaan 400-500-luvulle jolloin Rooman ote Britanniasta on pelkkä muisto, joskin hyvin vahva sellainen, ja mytologisempi aines on jätetty pois (sittemmin tätä ratkaisua on toki käytetty runsaasti).
Samoin suhteellisen harvinainen ratkaisu on tehdä Arthurista (tai tässä Artoriuksesta) minäkertoja: sinänsä hassua kuinka tämä on harvinainen näkökulma, yleensä silloinkin kun Arthur on näkökulmahenkilö hän on silti kolmannessa persoonassa...
Kolmas erikoinen ratkaisu on rajata tapahtumat muutamaan kuukauteen: kirja alkaa Artoriuksen, kuningas Aurelianin kenraalin tehtävästä pohjoisessa ja päättyy seuraavana vuonna Baden-vuoren taisteluun: Artorius ei siis ole kirjan aikana kuningas, joskin aktiivisesti pyrkii yhdistämään Britannian keskenään hajanaiset pienet kuningaskunnat yhteen hyökkääjiä vastaan, ja muutenkin suurin osa Arthur-syklin olennaisista osista on kokonaan poissa tai sivumennen mainittuja. Ja lopussa toki vihjataan kuninkuudesta ja miten se saavutetaan...

Gwendaello nimittäin on oman valtakuntansa kuningatar, ja muutenkin päämäärätietoinen nuori nainen ja soturi, eräänlainen proto-prinsessa Leia ripauksella Xenaa: tämän elementin vuoksi jos olisi pitänyt arvata kirjoitusajankohta tekstin perusteella niin metsään olisi mennyt, ja vaikka usein lähinnä pyörittelenkin silmiäni vanhempien tarinoiden nykysovituksille joihin on väkisin ympätty joku aktiivinen tokenistinen naissoturi niin tässä se kuitenkin meni hyvin.

Lukukokemuksena tämä oli vähän epätasainen: alkupuolella alkoi huolestuttaa kun iso osa kirjasta oli poliittisten tilanteiden käsittelyä ja sotatoimien ja joukkojen liikehdinnän kuvauksia, ja kaikilla oli tietysti hankalat kelttinimet ja niitä nimiä luetellaan paljon. Varin kuivakkaiden kappaleiden välissä on kuitenkin runsaasti omalaatuista huumoria, bardi Aneurin ja apotti Gildas ovat erinomaisen viihdyttäviä sivuhahmoja ja tietysti myös Gwendaello, ja poliittiset juonittelutkin tulevat vähän selvemmiksi keskivälissä kirjaa...mutta kuivakkaammista osioista ei ihan päästä eroon.
Tavallaan tämä sopii hyvin Green Knightin linjaan: harrastajille tämä on suositeltava tuttavuus, muille ehkä ei.

18.7.17

Wilfred Owen - Anthem for Doomed Youth


Lisää Penguinin pikkumustia, lisää runoutta, vaikka tällä kertaa ollaan siirrytty vähän lähemmäs nykyhetkeä, noin sadan vuoden päähän: Wilfred Owenin aiheena on ensimmäinen maailmansota, ja kirjan nimi kertookin näkökulman. Suuri osa tuotannosta julkaistiin postuumisti, koska Owen kaatui sodassa 1918 25-vuotiaana.

'I shall be one with nature, herb and stone,'
Shelley would tell me. Shelley would be stunned:
The dullest Tommy hugs that fancy now. 
'Pushing the daisies' is their creed, you know.

Aihe ja käsittelykin on tuttuja mm. Jylhän ja Kupiaisen vastaavista sotakokoelmista, ja sama lyyrisyyden ja groteskiuden ristiriita on käytössä tässäkin, mitoilla ja kaunofraaseilla mennään mutta sisältö rikkoo.
Ja siinä missä Jylhä on vielä jotenkin ylevä, ja Kupiainen taas väsynyt ja ahdistunut, niin Owen on ehkä eniten irvaileva ja vihainen: historialliset seikat eittämättä vaikuttavat, ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britanniassa ylevä propaganda oli huipussaan ja ristiriita todellisuuteen ja juhlavien sanojen tyhjyys ehkä koettiin sitäkin suurempana, ja yllämainitussa esimerkissä myös Shelelyn romantiikka saa osansa...

Owen liikuttelee näkökulmaa laajasti, viljelee puhekielisiä fraaseja (ja esim. The Chances on käytännössä kokonaan puhekielistä) ja kuvailee yksittäisiä kokemuksia ja yksittäisiä kohtaloita, mutta myös laajempia kohtaloita, vaikka kokonaista sukupolvia kuten nimirunossa tai The Parable of the Old Man and the Youngissa, jossa vanha Abraham on uhraamassa nuorta poikaansa Iisakia eikä välitäkään enkelin keskeytyksestä...

Tämäkin teos vanhentuu sitten kun maailmasta ovat sodat loppuneet, ei ennen.

Dulce et Decorum Est

Bent double, like old beggars under sacks,
Knock-kneed, coughing like hags, we cursed through sludge,
Till on the haunting flares we turned our backs
And towards our distant rest began to trudge.
Men marched asleep. Many had lost their boots
But limped on, blood-shod. All went lame, all blind;
Drunk with fatigue; deaf even to the hoots
Of tired, outstripped Five-nines that dropped behind.

Gas! GAS! Quick, boys! - An ecstacy of fumbling,
Fitting the clumsy helmets just in time;
But someone still was yelling out and stumbling,
And flound'ring like a man in fire or lime...
Dim, through the misty panes and thick green light,
As under a green sea, I saw him drowning.

In all my dreams, before my helpless sight,
He plunges at me, guttering, choking, drowning.

If in some smothering dreams you too could pace
Behind the wagon that we flung him in,
And watch the white eyes writhing in his face,
His hanging face, like a devil's sick of sin;
If you could hear, at every jolt, the blood
Come gargling from the froth-corrupted lungs,
Obscene as cancer, bitter as the cud
Of vile, incurable sores on innocent tongues, -
My friend, you would not tell with such hight zest
To children ardent for some desperate glory,
The old Lie: Dulce et decorum est
Pro patria mori.

13.7.17

Ljudmila Petruševskaja - Klarissan tarina


Haastekombotteluna poimimme osumia sekä novellihaasteeseen että Frau, Signora & Bibi -haasteeseen: Ljudmila Petruševskaja on venäläinen kirjailija jolta on 80-luvun lopulla julkaistu tämä 21 novellin kokoelma (suom. Katja Losowitch). Novellit ovat varsin lyhyitä, suurin osa kahdesta kymmeneen sivua, ainoastaan kaksi kirjan lopussa olevaa ovat hieman pitempiä.

Luonnehtisin kokoelman yleissävyä häiritseväksi: Petruševskaja suosii monissa novelleissaan eräänlaista tyhjyyden kehystämistä. Asia jota halutaan tapahtuvaksi ei tapahdu, muutosta ei tule tai tulee aivan eri aikaan ja suuntaan kuin kuuluisi ja kaikesta puhutaan hyvin viileään, toteavaan, hivenen absurdin perinteen suuntaiseen sävyyn.
Lopputulos on joskus hyvinkin kiehtova, minua viehätti esim. N.-novelli joka käsittelee erästä tarinaa, sen kertojaa ja miten se kerrotaan, millaisia vaikutuksia sillä on ja missä olosuhteissa se on syntynyt, mutta tarinaa ei kuulla ja sen sisältöönkin vain epämääräisesti vihjataan.

Tai Seinä-novellin päähenkilö Anja, josta moni sanoi että hänen lävitseen saattoi kävellä kuin seinän läpi: Anja antaa voimakkaasti vaikutelman toisaalta seinästä ja toisaalta höyrypilvestä jonka läpi voi kävellä mitään hipaisematta, ja nämä mielikuvat sekoittuvat absurdiksi sanonnaksi joka kuitenkin ymmärretään. Anja on täydellinen sillai tylsällä tavalla, ulkoisesti harmonisen täydellinen ja ystävällinen, tyyni, väritön niin ettei oikein kukaan saa selville onko pinnan alla mitään, eikä sinne päästetä lukijaakaan. Ja tämä on merkillisesti saatu toimivaksi.


Turhautumisen kokemuksia ei siis voi välttää, joskin ne tuotetaan juurikin lukijalle, novelleissa asiat kun kuitataan kovin toteavaan sävyyn...ja ehkä tuo piilevä turhautuminen, tyhjyyden ja toteutumatta jäämisen tunne kuvastaa 1980-luvun Neuvostoliittoa laajemminkin, en tiedä. Ja vaikutus tulee voimakkaammin juuri kokoelmasta, yksittäisinä novelleina saattaisivat aiheuttaa lähinnä "höh, tuossako se nyt oli"-fiiliksen.
Kirja ei siis ollut varsinaisesti miellyttävä, mutta kuitenkin suhteellisen sujuvasti luettava ja Petruševskaja tekee siinä kiinnostavia asioita...

11.7.17

Anne Tyler - Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa

 

On jo pitempään ollut tarkoitus lukea tämä kirja: Anne Tyler on mainittu amerikkalaisverrokiksi noista brittikirjailijoista joista olen pitänyt, Pymista ja Bowenista ja Bainbridgesta ja Sparkista ja Taylorista ja Fitzgeraldista, kirjan nimi oli kutkuttava (en tosin arvannut sen olevan ihan noin konkreettinen, että päivällisellä Koti-Ikävä-nimisessä ravintolassa olisi keskeinen osa) ja se on mainittu tuotantonsa parhaimmistoon (mm. itse tekijänsä toimesta).

Kirja kertoo baltimorelaisperheestä, äiti Pearl Tullista ja kolmesta lapsesta Codysta, Ezrasta ja Jennysta (ja myöhemmin näiden perheistä): perheen isä Beck jättää perheen lasten ollessa pieniä.
Pearl Tull ei selvästikään ole helppo ihminen, vaikka eri lapsilla on hieman eri tulkinnat kuinka vaikea tämä lopulta oli: kirjan keskeinen aihe on kuinka eri henkilöillä on samoista tapahtumista hieman eri muistot, Cody muistaa lapsuuden hyvin kauheana ja negatiivisena ja aikuisena pyrkii pysymään paljon erossa muusta perheestä, kun taas Ezran muistot ovat positiivisempia. Osittain tämä heijastaa tietysti myös todellisuutta mutta toisaalta on myös persoona- ja valintakysymys...
Kaikkien lapsien myöhempään elämään myös vaikuttaa lapsuus, tietyt piirteet siirtyvät sukupolvelta toiselle vaikka ei haluaisi, ja samoin kontrastoidaan jokaisen perheenjäsenen suhteellista ulkoista menestystä noin keskiluokkaisessa mielessä ja kauniin kuvan takaisia jännitteitä ja rikkonaisuutta. Nämä tulevat kaikkein vahvimmin esiin loppukohtauksessa, kun ulkopuolelta tuleva kommentointi, kuinka sille päivälliselle Koti-Ikävän ravintolaan kokoontuva perhe kaikkine lapsineen, puolisoineen ja lapsenlapsineen näyttää idylliseltä klaanilta, aiheuttaa "sinä et tiedä mitään"-puuskahduksen...

Tämä oli, no, ihan kiva. Sujuvasti luin ja näin arvostamisen arvoisia seikkojakin sen verran että tämä sijoittuu kategoriaan "laadukas lukuromaani" (jossa "lukuromaani" ei ole haukkumasana) mutta en nyt mitenkään ihastunut: hiven karsimista olisi ehkä terävöittänyt kirjaa, hiven jotain enemmän ja jotain vähemmän, en tiedä. Ainakin tämä tuntui hieman turhan depressiiviseltä ja huumorittomalta verrattuna noihin yllämainittuihin verrokkeihin...En kuitenkaan pidä poissuljettuna että lukisin jotain muutakin Tyleriltä.

Muutama muu bloggaus kirjasta löytyy, ainakin Jenni, Kirsi-Maria, Liisa, Hanna (joka olikin valinnut saman sitaatin jonka itsekin halusin, ja näköjään muutkin lukevat tätä kirjaa heinäkuussa 2017...)

Itse asiassa he luultavasti tapasivat toisiaan tiuhemmin kuin onnelliset perheet. Vaikutti melkein siltä, että heidän oli toistuvasti palattava sen ääreen, mikä ei ottanut luonnistuakseen. (Eli jos he joskus todella saisivat päivällisen päätökseen, niin nousisivatko he ja hyvästelisivät toisensa ikuisiksi ajoiksi?)

10.7.17

John Gay - Trivia: or, the Art of Walking the Streets of London


Nämä Penguinin pikkumustat ovat näppärää kesälukemista, kulkevat hyvin mukana kun käy ulkona kävelyllä ja kaipaa jotain lukemista hetken istahtamisille...
Nyt vuorossa oli käyttöön sopivasti John Gayn kävelyopas 1700-luvun alusta, jossa laajan runoelman muodossa ohjeistetaan mitä kannattaa ottaa huomioon kun kävelee Lontoon katuja, talvella tai kesällä, päivällä tai yöllä, millaiset kengät on hyvät, miten ennustaa tulevan sään, kenelle annetaan jalkakäytävän seinäpuoli, miten vältetään maalattuja seiniä, miten tunnistaa prostituoidut...ja tietysti kuinka mukavaa käveleminen on.

Omalla tavallaan hilpeä pikku teos, ei tosin aina kovin helppoa luettavaa kun kielen koukerot tuovat oman haasteensa ja samoin tekevät viittaukset Lontoon paikkoihin ja 1700-luvun elämään, ja samalla nuo tietysti myös ovat teoksen kiinnostavinta antia. Sympaattinen pikku teos (John Gayn se tunnetumpi teos odottaa hyllyssä lukemista, kuullette siitä lähitulevaisuudessa).

Of pick-pockets (ote)

Where the mob gathers, swiftly shoot along,
Nor idly mingle in the noisy throng.
Lur'd by the silver hilt, amid the swarm,
The subtil artist will thy side disarm.
Nor is the flaxen wig with safety worn;
High on the shoulder, in the basket born,
Lurks the sly boy; whose hand to rapine bred,
Plucks off the curling honours of the head.
Here dives the skulking thief, with practis'd slight,
And unfelt fingers make thy pocket light.
Where's now thy watch, with all its trinkets, flown?
And thy late snuff-box is no more thy own.

8.7.17

Lukumaraton 8.7.

Taas on aika kesäisen lukumaratonin, tämä on jo aika mones riippuen vähän lasketaanko esim. parit novellimaratonit mukaan...
Tämä on taas kirjablogien yhteinen maraton, kirjoja luetaan näinä päivinä monessakin blogissa. Ideahan on omistaa 24 tunnin jakso ensisijaisesti lukemiselle (nukkua saa tietysti välissä ja syödä ja mitä pakottavaa kenenkin päivään nyt sitten tulee) niin että ainakin osa niistä tunneista on tänä lauantaina.
Alunperin ajattelin aloittaa vasta illalla, mutta aloitankin jo nyt (ja menen sitten huomenna iltamessuun enkä jo tänään niinkuin normaalisti).

Eli kello 14 alan lukea János Aranyn Toldia, päivittelen sitten välillä postausta miten edistyy.

15.45

Eeppinen runous on aika reipasta tahtia luettavaa, niinpä unkarilaisen János Aranyn Toldin (suom. Otto Manninen) sain jo luettua, eli sivuja 147.
Miklós Toldi on kunniakkaan isän nuorempi poika, joka on elänyt maatilalla samalla kun kiero vanhempi veljensä Gyorgy on ollut kuninkaan hovissa, ja nyt suunnittelee hankkiutuvansa veljestään eroon...ja kun kiistelyssä Miklós surmaa veljensä apurin (heittämällä tätä myllynkivellä...niin, Miklós on varsin vahva) niin pitää lähteä lainsuojattomana karkuun, mutta tilaisuus kunnostautua tulee nopeasti vastaan...

"Enpä syntynyt ma sammakoksi soitten,
loikkijaks, sen tunnen, lokakaislikoitten;
orjaks en lie luotu, joka ajaa lantaa,
kanssa kaikenlaisten heinät kasaan kantaa.
Varron vain nyt, kunnes päivänlasku kerkee,
väki vainioilla heilumasta herkee,
silloin astelen ma, minkä riittää maata,
sanaa minust' enää tuulikaan ei saata."

Puhe tuo kuin veitsi vihloi Bencze-parkaa:
pikku isäntäkö maailmalle karkaa!
Vait on kauan, itkuun ratkee, kynnellänsä
piirtää ristejä hän pieksukenkähänsä.
Vihdoin suunsa avaa, kaunihisti anoo,
ettei Miklós herra suuttuis, jos hän sanoo,
että päähänpisto tuo on hullu tuiki:
otapas ja suinpäin karkutielle puiki!


Tämä on ensimmäinen osa trilogiaa, jonka toista osaa ei ole suomeksi julkaistu mutta kolmas on ja sen ajattelin myös jossain vaiheessa maratonia lukea (odottaa siis hyllyssä). Ei ihan niin hillitön kuin János Sankari, mutta viihdyttävähän tämäkin on.

Mutta vaihdanpa proosaan, muutama tarjokas on hyllyssä...mitenköhän olisi vaikka tuo Mandelbaumin portti?

17.15

Muriel Sparkin ainoa suomennettu romaani, Mandelbaumin portti (suom. Juhani Jaskari), on lähtenyt liikkeelle. Kirja sijoittuu 60-luvun Jerusalemiin, jossa Israelin puolella aikaansa viettää Barbara, 37-vuotias brittiläinen vanhapiikaopettaja, juutalaisäidin ja anglikaani-isän lapsi ja katolinen käännynnäinen, jolla on suhde Jordanian (maiden rajat ovat hieman eri paikoissa kuin nykyään) puolella työskentelevän arkeologin kanssa, mutta suhde, ja Barbara, ja Jerusalemkin, elää monien rajojen halkomina epämääräisessä, etsivässä tilassa...

He kirjoittivat akateemisten intellektuellien rakkauskirjeitä; toisin sanoen ne eivät oikeastaan olleet rakkauskirjeitä lainkaan. Hänen viittauksensa heidän rakkauteensa olivat keveitä ja kevytmielisiä, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin jolla ei ollut pohjimmiltaan merkitystä vaan joka oli pelkkä sivilisaation ylellisyystuote. Osittain hän uskoikin näin. Harryn kirjeet olivat vitsikkään karkeita. Pohdittaessa kysymystä, mitä heidän pitäisi nyt tehdä, Barbara oli vakava ja käytännöllinen, keräsi ja esitti väitteitään viileän järjestäytyneesti. Heidän rakkaussuhteensa luonne muuttui tämän kirjeenvaihdon aikana. Joskus Barbaran kirjeet muistuttivat teologisia tutkielmia. Hän piteli täytekynäänsä tiukoin, jännittynein sormin.

57 sivua takana, aika monta vielä edessä.

19.30
"Minun isäni, blaa blaa. Eläköön Ben Gurion! Eläköön Nasser! Eläköön Islam! Eläköön kaikki lihavat miehet! Israel! Minun äitini panee kaiken päivää kvaak kvaak."

Sivulla 130 Mandelbaumin portilla: siinä missä muut lukemani Sparkit ovat olleet parinsadan sivun mittaisia niin tässä onkin mittaa reilu 350 sivua, mutta tarina etenee totutun merkillisesti: nyt huomio on ollut enemmän Freddy Hamiltonissa ja Abdul Ramdezissa, kun Barbara Vaughan on merkillisesti kadonnut muutama päivä sitten, eikä kukaan oikein tiedä minne (paitsi että nyt viimeksi lukemani luvun lopussa vihjataan taas aiheesta).
Vaikka Spark kirjoittaakin humoristisesti ja vakavista aiheista huolimatta jopa kepeästi, eivät nämä ole varsinaisesti juonivetoista hömppää. Sen voin sanoa ettei minulla ole oikein mitään käsitystä mihin suuntaan kirja on menossa...

Mutta historiallisille muureille levitetty pyykki oli edistyksen, valistuksen ja uutteruuden merkki, kuten se oli ollut ikimuistoisista ajoista saakka; se merkitsi asutusta ja yhteiskuntaa, joka tunsi huolta huomisesta, vaikkapa vain huomispäivän puhtaasta paidasta, aivan päinvastoin kuin erämaan paikkaa vaihtavat ja teltoissa asuvat yhteisöt; ja niin valottomia kuin rannan luolamaiset kodit olivatkin, beduiineihin verrattuna ne olivat askelta ylempänä, ainakin omissa silmissään, joskaa eivät niiden turistikameroiden mielestä, jotka jatkuvasti kuvailivat beduiinipaimenia mutta paheksuivat Acressa kuivuvaa pyykkiä.

Jatketaan...

22.00
Jaosto IV-B-4, Neljä-B-neljä
Minä en ollut vastuussa itse operaatiosta, vain kuljetuksesta...
Müller tarvitsi Himmlerin suostumuksen.
Olin asemassa jossa en voinut tehdä ehdotuksia, vain totella käskyjä.
Ja teknilliset kuljetusongelmat.
Yksinomaan aikataulut ja teknilliset kuljetusongelmat.
Minun tehtäviini kuuluivat yksinomaan aikataulut ja teknilliset kuljetusongelmat.
Jaosto IV-B-4, Neljä-B-neljä-IV-B-4.

Niin, Mandelbaumin portin taustalla vilahtelee myös käynnissä oleva Adolf Eichmannin oikeudenkäynti.
Sivulla 221, ja olinkin jo alkanut ihmetellä että etenevätkö kirjan tapahtumat oikeasti kronologisessa järjestyksessä, runsas ajallinen eteen- ja taaksepäin viittailu kun on Sparkin tuotannossa yleistä...ja tokihan sitä löytyy myös tästä, tämä lukemani pätkä alkaa selvittää miten Barbara katosi ja mikä on Freddyn rooli asiassa, ja kerronnan kronologisuus laitetaan tehokkaasti palasiksi.

Ja jotain tässä sanotaan elämän ja olemisen paradoksaalisuudesta mutta sen verran leveästi että sitä ei voi tiivistää kivaksi aforismiksi, kirjan mittainen on ajatusten punos.

Kirjan toinen osa alkaisi tästä, mietin jatkaisinko suoraan vai otanko nyt loppuillaksi jotain muuta luettavaa ja säästän toisen osan huomiseksi.

Ja sisäisesti hän oli ollut tuskastunut, samoin kuin asuessaan viime kesänä serkkujensa luona, kun hän oli rakastellut Harry Cleggin kanssa siellä, itse talossa, ja he omahyväisessä hävyttömyydessään olivat jättäneet sen huomaamatta. Ja miksi? Entistä kiukkua tuntien hän ajatteli nyt: mitä oikeutta heillä oli ottaa minut sellaisena kuin näytin olevan? Jokaista vanhaapiikaa oli pidettävä syyllisenä siksi kunnes hänet viattomaksi osoitetaan, sehän on vain normaalia kohteliaisuutta. Ihmiset, hän ajatteli, uskovat mihin haluavat uskoa; he uskovat mihin hyvänsä mieluummin kuin ravistelevat käsityksiään.

9.15

Luin eilen illalla osan János Aranyn Toldin ehtoosta, ja nyt aamulla loput. Kyseessä on siis trilogian kolmas osa, tämäkin Otto Mannisen suomentama, ja tässä Miklós Toldi on jo vanha mies...tarina alkaa mainion dramaattisesti, Toldi on kotitilallaan (kuninkaan kanssa käydyn kiistan vuoksi syrjässä hovista) katselemassa läheistensä hautoja ja alkaa sitten palvelija Benczen kanssa kaivamaan uutta kuoppaa, viittaillen että tässä on nyt oma hauta kyseessä...mutta vielä tulee viesti pääkaupungista että sankaria tarvittaisiin ja Toldi tarttuu toimeen.

Ammollaan suut, silmät, katsoo ihmetellen
kaikki, urhon kätten voimaa ihaellen.
Taiaks uskoo, kuiskii, murisee jo väki:
Jumalast' ei lie se, mitä silmät näki.
Joku munkin Toldiksi uskois, vaan jo heistä
käyttämään hän liian vanha moist' on peistä;
kuollut on, niin toiset vannoi valat kovat,
vanha Miklós - olleet peijaissakin ovat.

Niit' on kyllin myös, joill' into ison matkaa
ihmejuttuja ain' ihmeemmiks on jatkaa,
jopa, muilta kuullut kummat jos ei riitä,
itse keksiä ja levitellä niitä.
Tääpä satu päähän pälkähti nyt jonkin,
Toldi-vainajan ett' aave siinä onkin;
pelko tarttuu, täyttää sydämet sen valta, -
sekään, jok' ei usko, pääse ei sen alta.

Siinä missä ensimmäisessä osassa oli nuorekasta innokkuutta niin tätä leimasi suurempi raskaus ja elämänväsymys, vaikka humoristisempiakin sävyjä toki on mukana, eli dramaattiset erot ovat tuntuvia ja tuosta eeppisen runon poljennosta tietysti pidän. Nyt hieman harmittaa että keskiosa "Toldin rakkaus" on jäänyt kääntämättä, olisin senkin mielelläni lukenut. Pitää ehkä katsoa jos olisi vaikka englanniksi Project Gutenbergissa tai jossain (unkariahan en tietenkään osaa).
Sivuja tässä oli 140, ja ohimennen nappaamme Helmet-lukuhaasteesta vielä kohdan 21. Sankaritarina.

Mutta sitten palataan Pyhälle Maalle vuoteen 1961.  

13.15


Mandelbaumin portti luettu: jälkimmäinen osa käsitteli sitten täysin Barbaran pyhiinvaellusta Jordanian puolella rajaa, käänteitä riitti, vakoilua, valheita, piileskelyä ja ties mitä ja kuitenkin matka oli pyhiinvaellus.
Ja Spark tietysti harrastaa sitä missä on aina niin hyvä, sekoittaa kronologiaa niin että puhutaan yhtäaikaa tulevista ja menneistä tapahtumista vihjauksin ja viittauksin ja sivulauseissa paljastettavin yksityiskohdin, ja silti toiminnan kuvaus pysyy täysin luontevana ja selkeänä, näinhän tämä pitääkin kertoa. Jo pelkästään tämän taidon perusteella Sparkia kannattaa lukea.

Pojan palatessa Joe oli jo kutakuinkin saanut arvioiduksi neiti Rickwardin ulkoisen olemuksen, ja matkustelevista englantilaisnaisista saamansa pitkäaikaisen kokemuksen avulla hän laskelmoi, että halvast, muodottomasta vaaleanpunaisen ja punaisen kirjavasta pumpulipuvusta, leveistä ruskeista sandaaleista, suuresta vanhasta tummanruskeasta nahkaisesta olkalaukusta, lakkaamattomista sormenkynsistä, lyhyestä tummasta kiharasta tukasta, sään punehduttamista kasvoista, hivenestä huulipunaa, länsimaisen henkisen kompromissin värisistä harmahtavista silmistä ja kellertävistä runsaasti paikatuista hampaista koostui jonkin verran arvovaltaa ja varallisuutta omaava nainen.

Tavallaan ymmärrän että juuri tämä kirja olisi käännetty Sparkilta, kirja kerrontansa puolesta sopii kuitenkin vähän paremmin koivuklapirealistiseen perinteeseen kuin jotkut muut teoksensa, Israel-Palestiina-rajankäynti on ollut ajankohtaista ja "turistina Israelissa"- ja "Pyhä Maa"-näkökulma lienee ollut helpompi kuin tiukasti brittiläiseen kulttuuriin sijoittuvat kirjat.
Ja toisaalta vaikka Lähi-Idän tilanne ei ole rauhoittunut, niin kirja kuitenkin keskittyy tiettyyn ajanjaksoon (vuoteen 1961), ja "Pyhä Maa"- ja pyhiinvaelluskeskeisyys taas tuntuvat monesta nykylukijasta varmaan vaikeasti ymmärrettävältä ja vieraalta, jonka johdosta kirja on jäänyt täällä unohduksiin. No, tappio ei ole minun, minä olen nyt lukenut tämän.

Vielä ehkä olisi hetki lukaista joku novelli tai jotain mutta enpä taida viitsiä, ehkä maraton on hyvä päättää tähän kun sain luettua ne jotka aioin.
János Arany - Toldi (147 sivua)
János Arany - Toldin ehtoo (140 sivua)
Muriel Spark - Mandelbaumin portti (362 sivua)

Yhteismääränä siis 649 sivua, mihin olen varsin tyytyväinen.

7.7.17

Hömpästä

Kun mm. eilisen runokävelyn yhteydessä tuli Ompun kanssa puheeksi taannoinen Ylen Kirjojen Suomen juttu hömppäkirjoista (Omppu suhtautuu aiheeseen kriittisesti, linkittäen Antti Hurskaisen kommentteihin aiheesta) niin pitää minunkin jotain asiasta kirjoittaa.

Itse pidin Ylen jutussa ongelmallisena että se sekoittaa termejä, puhuen yhtäaikaa tietyntyyppisestä kirjallisuuslajista ja tavasta lukea, ikäänkuin nämä olisivat täysin toisissaan kiinni ja erottamattomia, niin ettei jutusta oikein saa kiinni mitä siinä haetaan.

Olen sen verran Kirsti Ellilän juttuja lukenut, että olen omaksunut jossain määrin saman määritelmän hömpälle mitä hän käyttää (erityisesti vanhassa mainiossa blogissa Hömpän helmet): erityisesti naisille suunnattua viihdekirjallisuutta. Laatua ei ole sen tarkemmin määritelty, "viihde" viitannee tässä erityisesti juonivetoisuuteen ja lukemisen pintatason sujuvuuteen ja mikään "aivot narikkaan"-lukeminen ei ole oletuksena (vaikka osaa saattaa ehkä lukeakin myös sellaisessa moodissa). Tähän suuntaan viittaa alussa myös Ylen juttu mutta sitten keskitytäänkin täysillä "aivot narikkaan"-puolelle.

Tässä miten itse hömpän näen, siihen ei sisälly mitään erityistä arvolatausta: joukossa on kirjoja jotka ensisilmäyksellä eivät innosta lukemaan (tosin joskus ensisilmäykset ovat harhaanjohtavia), mutta toisaalta myös kirja jonka olen maininnut yhdeksi kaikkien aikojen parhaista romaaneista, Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo.
Olen täällä blogissa myös intoillut lajityypistä jota olen kutsunut eksistentialistiseksi hömpäksi, kirjallisuudeksi jonka yhteydet juonivetoisiin kepeisiin ihmissuhderomaaneihin ovat ilmeiset mutta joissa pinnan alla puidaan ihmisenä olemisen peruskysymyksiä: mm. Barbara Pym, Elizabeth Bowen, Elizabeth Taylor, Penelope Fitzgerald (tämä tuntuu olevan erityisesti brittikirjailijoiden juttu, joskin yllämainittu Ellilä kyllä liikkuu myös samoilla alueilla, ja tekisipä mieli mainita myös vaikkapa Françoise Sagan). 
Mutta miksi lukea noita mitenkään "aivot narikkaan"-asenteella, silloinhan missaisi sen mikä tekee Austenista, Pymistä tai Bowenista niin hyvän.

Tämänvuotinen Frau, Signora & Bibi -lukuhaaste on myös vienyt jonkin verran hömpän puolelle (tasoltaan vaihtelevin mutta sinänsä antoisin kokemuksin) joskin samalla olen kyllä huomannut että joitain kirjoja myös markkinoidaan "hömppänä", "viihteenä" tms ja sijoitetaan noille alueille kirjastossa jos ne ovat naisten kirjoittamia ja käsittelevät naisten ihmissuhteita, vaikka tyyli tai kerronta ei olisikaan viihdekirjallisuuden suosimaa juonivetoisuutta, tai joskus eroaa siitä hyvinkin paljon...
Ja juonivetoinen viihdyttävyys ei tietenkään ole vain naisten tai hömpän erikoisuus, viime aikoina luetuista mainitsen vaikkapa Kultaisen aasin.

"Aivot narikkaan"-fiiliksessä ei yleensä tule luettua kirjoja, tai jos tulee niin silloin jotkut aikaisemmin luetut ovat parhaita, erityisesti esseet. Tai sitten voi selailla vaikka keittokirjoja katsellen josko heräisi inspiraatio laittaa lähipäivinä jotain uutta ruokaa.
Tai sitten selailla jotain lehtiä tai ratkoa sudokuja tai pelata pasianssia, tai lähteä vaikka kävelylle.

Mutta nyt kuitenkin julkaisen blogatuista kirjoista seitsemän ansiokasta hömppää, kirjailijan mukaan aakkostettuna:
Elizabeth Bowen - A World of Love
Kirsti Ellilä - Kaivatut
Penelope Fitzgerald - Offshore
Stella Gibbons - Cold Comfort Farm
Barbara Pym - The Sweet Dove Died
Françoise Sagan - Pidättekö Brahmsista..
Winifred Watson - Miss Pettigrew Lives for a Day 

6.7.17

Runon ja suven juhlaa

Kuten parin päivän takaisessa bloggauksessa mainostettiin, järjestettiin tänään runokävely Helsingin  keskustassa: kävimme tervehtimässä J.L. Runebergin, Eino Leinon, Aleksis Kiven ja Larin Parasken muistomerkkejä ja sieltä Kansalaistorille ja Sanomatalon kahvilaan.
Runoutta hehkuvan Runebergin luo alkaa kertyä ihmisiä

Vaikka aamupäivällä näyttikin vielä huonolta, niin sää olikin dynaamisen yllätyksellinen, aurinko paistoi suuren osan matkaa ja välissä sitten keveitä sadekuuroja. Ja vaikka hieman pohdituttikin että tuleekohan paikalle ketään muita kuin me järjestäjät (tai meistäkään kaikki) niin tulihan meitä ihan mukavan kokoinen joukko, bloggareita, runoilijoita tai muuten vaan kiinnostuneita, osa ollen mukana osan aikaa ja osa koko reissun (siitä ei sitten ole niin varmuutta että kiinnittivätkö satunnaisemmat ohikulkijat mitään huomiota...). Ja mukana oli myös Helmet-kirjastojen kirjastopyörä, jonka valikoimissa oli mukava kattaus monenlaista runoutta (olivat myös lainattavissa, ja lainattiinhan niitä myös).

Ja luettiin runoja, muistomerkilliset olivat tietysti edustettuina mutta myös paljon nykyrunoutta, ja puhuttiin runoista ja lukemisesta, innostuneesti silloinkin kun joku "ei ollut mun juttu" (koska ei kaikki voi olla), ja juttua olisi varmaan voinut jatkaa pitempäänkin...(itse luin Olli Kymäläistä, Aleksis Kiveä, Larin Paraskea, Heidi Rundgrenia, Juho Niemistä, Katri Valaa, Uuno Kailasta)
Kivaa oli, tehdääs tämä uudestaan.

Eino Leino - Väinämöisen laulu

Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
yks kevään riemu
ja toinen kesän
ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu.
Kyntää, kylvää,
korjata kokoon,
levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
yksi sydämen suru,
elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.
Ystävä pettää,
elämä jättää,
taika on ainoa sankarin työ ja tarmo.

Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu,
riemuja muita
ja murheita muita?
Taida en lukea tähtiä taivahan kannen,
en kaloja meren,
en kukkia nurmen.
Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.

Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa,
ei esiintuoda.
Sankarin sopii
laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot,
miten kipinät syttyy
ja jälleen sammuu
ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren,
katinkultaa,
laineiden läikkyä.
Sankarin laulaa sopii niinkuin meri,
suurena, pyhänä,
peljättävänä -
lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.

Yksi on laulu
ylitse muiden:
ihmisen, aattehen, luonnon ankara laulu.
Kansat katoo,
ei katoa mahti
jonka on laulanut mahtaja heimonsa hengen.

5.7.17

Josephine Tey - The Man in the Queue

 

Olen lukenut näitä Teyn dekkareita hyvin sekalaisessa järjestyksessä, viimeiseksi kahdeksasta kirjastaan on minulla jäänyt tämä esikoisensa (kolmesta muusta olen blogannut aiemmin).

Kun suositun teatteriesityksen ovet avataan ja väki alkaa rientää sisään, huomataan että jonon tungeksinnassa on murhattu mies, veitsellä selkään pistämällä. Kuka mies on, ja mitä on tapahtunut, siinäpä setvittävää Scotland Yardin tarkastajalle Alan Grantille, jossa taitavaan työskentelyyn liittyy ajoittainen taipumus intuitiivisiin loikkiin.

Mielessäni vertailin tätä teosta ja Teyn muutakin tuotantoa muihin aikakauden brittidekkareihin, keskeisimpänä vaikkapa Christie ja Sayers (tämä teos ilmestyi alunperin 1929, ja tämän jälkeen oli muutaman vuoden tauko ennen seuraavaa). Vaikka arvoitusdekkareita nämä periaatteessa ovatkin, on suhtautuminen lajityyppiin aika vapaata, Christien tiukkoja ja taloudellisia rakenteita ei harrasteta, Sayers on parempi vertailukohta polveilevuudessaan ja kirjojen vetämisessä enemmän lukuromaanien suuntaan, ja toisaalta teoksissaan Tey kuitenkin keskittyy runsaaseen kuvaukseen poliisityön etenemisestä, ja hahmona Grant on värittömämpi ja inhimillisempi kuin lordi Peter Wimsey (mutta kukapa ei olisi), eli tässä ollaan jo poliisidekkarien puolella nerokkaiden yksityisetsivien sijaan.

Tässä ja seuraavaksi ilmestyneessä A Shilling for Candles -kirjassa alussa löytyy selkeä murhatapaus, myöhemmissä kirjoissa Tey alkaa suosia suurempaa epämääräisyyttä, kysymystä onko mitään oikeasti tapahtunutkaan: henkilö katoaa mutta onko hän kuollut tai liittyykö tapaukseen rikos, henkilö on kuollut mutta onko kyseessä onnettomuus vai murha, menikö historiallinen legenda ihan niin kuin väitetään, yhteisön yllä leijuu uhka mutta purkautuuko se mitenkään...
Tähän liittyy usein aiheena myös ihmisten halukkuus uskoa epämääräisiä juoruja ja epäilyjä jotka vahvistavat omia ennakkoluuloja, ja vaikka faktoja kaivettaisiinkin esiin niin niistä ei välitetä, tätä kritisoidaan useammassakin kirjassa.

Näihin myöhempiin teoksiin verrattuna The Man in the Queue on suhteellisen perinteinen dekkari, vaikka siinäkin aloitetaan sumuisasti kun uhrin henkilöllisyydestä ei ole tietoa jolloin motiivikin pysyy hankalana selvittää, ja murhasta ei ole oikein havaintoja vaikka se niin julkisella paikalla tehtiinkin. Ja sitten kun juttu etenee ja etenee hyvinkin tehokkaasti, ja epäilty on saatu kiinni ja vaikuttava kasa todisteitakin puhuu vastaan, niin silti Grantille jää epämääräinen olo että nyt on jotain pielessä, tämä ei mennyt näin.
Ja Tey ei Grantia omatoimisesti epämääräisyydestä vapauta, todellinen ratkaisu tulee aika lailla puskista toisen henkilön toimesta, ja samantyylistä ratkaisua Tey käyttää myöhemminkin. Grant henkilönä tekee virheitä ja jättää asioita huomiotta, ja tässäkin todellinen ratkaisu nostaa esiin yksityiskohtia jotka joku Hercule Poirot olisi tietysti hoksannut.

Tavallaan tästä tulee kirjalle varsin omalaatuinen painotus, suuri osa kirjasta onkin siis kuvausta tutkimuslinjasta joka johtaakin väärään lopputulokseen, ja muissakin kirjoissa on aikamoista vinoutta (suosikki-Teyni on suomentamaton Miss Pym Disposes, jossa kuolemantapaus-joka-saattaa-olla-murha-tai-ehkä-ei sijoittuu kirjan jälkimmäiselle puoliskolle, tätä ennen keskitytään täysin kuvaamaan yhteisöä ja näiden keskeisiä jännitteitä). Jotkut eivät tästä tyylistä pidä, minä taas pidän.

2.7.17

Runous, helppoa ja hauskaa?

Kun kirjallisuudesta olen keskustellut monenlaisessa seurassa, niin olen huomannut että lajityypeistä runous koetaan usein hankalaksi, kokonaiseen kirjallisuuden lajiin suhtaudutaan kuin johonkin järkälemäiseen monoliittiin johon on hyvä pitää etäisyyttä.

Varsin monta kertaa olen kuullut, että runous on jotenkin niin tavattoman vaikeaa ja haastavaa että eihän sitä voi ymmärtää ja yrittäminenkin on niin kovin raskasta. Tätä asennetta ei suinkaan helpota, että on myös lukijoita joille runous on egopönkityksen väline, koska he lukevat runoja he ovat parempia ihmisiä (joukko ei ole lukuisa mutta äänekkäämpi kuin määränsä tai totuudellisuutensa soisi).

Tietty elitismin leima on jossain määrin jopa perusteltua, ainakin perusteluja on esitetty. Olen aiemmin kirjoittanut T.S.Eliotin näkemyksestä runouden tehtävästä uudistaa kieltä, ja runous joka tämän parhaiten toteuttaa on väistämättä pienen yleisön juttu: runous joka nauttii yleistä hyväksyntää on kielen kannalta niin valtavirtaa ettei se enää sitä uudista, ja runouden vaikutusten tulisikin näkyä laajemmin vain välillisesti.
Ymmärrän pointin ainakin sillä tasolla että on runoutta (ja muutakin taidetta), joka luonteensa puolesta pysyy pienten piirien juttuna ja jonka tavoitteet ovat jossain muualla kuin laajan yleisön tavoittelussa (toisaalta sitten ei ole syytä valitella kun laaja yleisö ei tavoitu). Ja läpitunkematonta obskurantismia ei Eliotkaan arvosta, runon täytyy puhua edes sille pienelle yleisölle.
Toisaalta väitän kuitenkin, että runouden ainoa tehtävä ei voi olla uudistaa kieltä kollektiivisella tasolla. Ainakin huomauttaisin, että sama kielen uudistamisen tavoite voi rajoittua myös yksilötasolle, yksittäinen henkilö, minä tai sinä tai hän, löytää tavan verbalisoida jotain jonka tietää, tuntee tai kokee mutta jota ei ole osannut sanoiksi pukea: tämä pätee erityisesti alueilla joissa konkreettinen termistö koetaan riittämättömäksi. Lukija voi myös kohdata itselle uusia ajatuksia, tuntemuksia, kokemuksia jotka ovat aiemmin välittyneet vain huonosti konkreettisen kielen avulla (uskonnollisessa mystiikassa runous on joskus ainoa tapa puhua, mutta myös Alkon viinihyllyjen kuvaukset soveltavat lajityyppiä).
Kieli elää käyttäjistään ja kieli on jokaisen käyttäjän joten runouden tehtävä ulottuu jokaiseen, ja tällöin yleisön suuruudella ei ole merkitystä, ennemminkin niin yleisön kuin runouden laaja-alaisuudella.
(Runoudella voi olla myös muita tehtäviä, esim. asioiden muistamisen helpottaminen kun ne laitetaan runomittaan...)

Edellisestä aiheesta johtuen on totta, että runous tapaa vaatia aktiivisempaa lukemista kuin monet muut tekstilajit, lukijan pitää tuoda vahvemmin itsensä mukaan olemaan vuorovaikutuksessa tekstin kanssa, neutraalilla vastaanottamisella ei yleensä saada mitään. Tämä tarkoittaa vaatimusta tulkintaan. Ainakaan itse en kuitenkaan tahdo ajatella, että tulkinta tarkoittaisi jonkinlaista ristisanan ratkontaa, jossa kun kuvavihjeet on keksitty oikein pystyriville muodostuu salasana mitä runoilija on tarkoittanut (pidän ristisanoista, mutta ne ovat oma juttunsa). Runoilijan intentio on eittämättä tärkeä asia, mutta lopulta itse pidän lukijana keskeisempänä lukijan kokemusta. Ja sitä ei synny jos lukija pitää itsensä piilossa.

Joskus tämä kokemusyhteys syntyy nopeasti, joskus se vaatii hieman hakemista ja kontemplointia, ja joskus se jää syntymättä. Sitten ei auta kuin siirtyä eteenpäin, ei kaikki ole kaikille.

Olen arvellut ja arvelen nytkin että varsin merkittävä syy runouden välttelyyn nykykulttuurissa, jopa muuten paljon lukevien keskuudessa, on runouden marginaalinen näkyvyys. Joskus aikoinaan vähän jokaisen vähänkään juhlallisemman tilaisuuden ohjelmaan kuului runonlausuntaa, ja monissa lehdissä oli (usein palstantäytteenä mutta kuitenkin) siroteltuna runoja. Epäilemättä tuo oli usein pompöösiä ja jäykkääkin, mutta samalla se kuitenkin piti huolen että runous oli esillä vähänkään lukevan tai kulttuuritapahtumissa käyvän henkilön elämässä.
Nykyään monelle keskeisin, ja mahdollisesti viimeisin, runouskokemus on koulussa laadittu runoanalyysi, jossa edellämainitun ristisanamaisesti ratkotaan intentioita ja keinoja ja suoritus pisteytetään ja vaikuttaa arvosanaan. Äidinkielenopettajat, arvostan suuresti teitä ja työtänne, mutta...

Toinen ongelma on että kaikkea runoutta ei välttämättä sellaiseksi huomata. Suomessa lauletun runouden traditio on pitkä ja yhä jatkuva, laulujen sanoihin on perinteisesti panostettu (täällä ei popeinkaan kappale helposti pärjää "uu beibi jeah"-tasoisilla sanoituksilla) ja myös runojen säveltäminen lauluiksi on ollut hyvin yleistä.
Joskus niin että yhteys on jo hämärtynyt. Kun olen viime aikoina selaillut runoantologioita niin oma hupinsa on ollut huomata tuttuja tekstejä joista ei ollut varsinaisesti ajatellutkaan että niillä on tunnetut runoilija-kirjoittajat. Jaakko Juteini kirjoitti Arvon mekin ansaitsemme, Valter Juva Karjalan kunnailla, J.H.Erkko No onkos tullut kesä...hauskinta oli huomata tässä blogissa ääneen arvostamani Unto Kupiaisen kirjoittaneen sanat Teinilauluun, opiskelijapiireissä tunnettuun juomalauluun (toisen tunnetun juomalaulun, joka tunnetaan nimellä Eino Leinon juomalaulu, nimi on virheellinen: kirjoittaja on Heikki Asunta ja oikea nimi Pieni episodi).
Toisaalta osa nykyrunoilijoista pyrkii aktiivisesti nostamaan esiin runollisuuden arkielämän kokemuksissa, esim. löydetyissä teksteissä, hakukonerunoudessa yms. Joskus näissä on ehkä itsetarkoituksellisen kikkailun makua, mutta usein myös oivaltavuutta (ja tekstimuotona nämä voivat olla aika helposti tutustuttavia myös lukijoille joilla ei ole laajaa perehtyneisyyttä runouden kaanoniin).

Oma ongelmansa on myös runoudesta kirjoittaminen ja esim. kritiikkien lukeminen. Kriitikko voi kirjoittaa teoksen suhteesta muuhun runouden traditioon, käytetyistä keinoista, rytmiikan ja kuvien yms. tärkeydestä mutta jos lukija etsii tietoa onko runo tai niiden kokoelma hyvä vai huono, niin saanee pettyä...jos runous vaatii lukijan aktiivista osallistumista, niin kokemuksen saa kokemalla, ei lukemalla kokemuksesta. "Mitä kannattaisi lukea"-suosituksia ei kannata ihan kauheasti kuunnella ennen kuin on jotain käsitystä itsestä runojen lukijana, ja tämä on tietysti helposti ahdistavaa henkilölle joka ei runoja ole lukenut (trust me, I've been there).

------------------------------------------

Näistä ajatuksista saa tulla olemaan samaa tai eri mieltä ensi torstaina 6.7. Helsingin keskustassa järjestettävälle Runokävelylle, tai muuten vaan juhlistamaan sitä että runous on helppoa ja hauskaa silloinkin kun ei ole.
Runokävely1A
Aloitamme Runebergin patsaalta kello 16, sieltä jatkamme kahdelle muulle muistomerkille joissa kussakin vietetään noin vartti ennen asettumista Kansalaistorille (jos sää on huono, olemme sisällä Sanomatalossa). Myös päivänsankari Eino Leino on tietysti huomioitu.

Tapahtuman kynnykset pyritään pitämään matalina, varsinaista lausuntaa tai esitelmöintiä ei ole luvassa mutta keskustelua ja lukemista itsekseen tai ääneen. Tai hengailua ja sen katselemista ja kuuntelemista kun muut lukevat runoja.  

Olet tervetullut runokävelylle!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:
1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him? 
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!
#runokävely