21.7.17

Sarjakuvasession paluu

Vaikka sarjakuvia suht paljon luenkin ei niistä tule blogiin kirjoitettua, ja kun on nyt taas kertynyt kohtalainen pino luettavaa (niin ostettuja, saatuja kuin lainattujakin) ja tässä ei ole sen kummempaa ohjelmaa seuraavan 24 tunnin aikana, niin voisipa taas harrastaa sessiomaisen luennan jossa keskitytään sarjakuviin, taas vähän maratonin tyyliin vaikka sivumääriä en laskekaan. Viimeksihän olen tällaista harrastanut noin vuosi sitten...

Raportoin edistymisiä tänne sitä mukaa kun etenen, ja kuviakin pitänee lisäillä luetuista, joten postaus päivittyy.
Aloitan nyt 14.30 Batman-kirjalla jota olen jo ehtinyt vähän matkaa lukea.

16.00
Kaksi kirjaa luettu.
Ensimmäinen oli Greg Ruckan ja Klaus Jansonin Batman: Death and the Maidens, jonka olin jo ehtinyt aloittaa eilen. Molempia tekijöitä on tullut luettua ennenkin, ja Rucka on kirjoittajana ollut sen verran tasokas että suunnilleen kaikki missä on mukana on ainakin potentiaalisesti kiinnostavaa...vaikka tämä päätyikin nyt olemaan ihan ok. Lähinnä siitä syystä että Batman-vihulaisista Ra's al Ghul ja tyttärensä Talia ovat jääneet jokseenkin tuntemattomiksi, sellaisiksi joita on nähnyt vain toisen käden viittauksina tai muuten ohimennen, joten tarina ei sen kummemmin resonoinut. Mutta ei näiltä tekijöiltä nyt huonoa voi olettaa tulevan.

Toinen kirja oli sitten Chester Brownin En koskaan pitänyt sinusta, omaelämäkerrallista tarinointia teini-iästä, mm. tytöistä.
Brownilta olen muutaman muun sarjakuvan aiemmin lukenut ja niistä omaelämäkerrallisemmissa kuten Paying For It on kyllä välittynyt tietty viileys ja vähän robottimaisen looginen suhtautuminen asioihin, ja se kyllä heijastuu tässäkin, vaikka mukana on myös teinimäistä epävarmuutta...


17.30
Jatkoin Marshal Blueberry-albumeilla. Jean Giraud & Jean-Michel Charlierin varsinaisen Blueberry-sarjan olin lukenut joku aika sitten ja vaikken nyt niin suuri länkkärifani olekaan niin olivat silti erinomaisen viihdyttäviä juttuja, ja nyt sitten luin tämän spinoffina syntyneen edellisen sarjan jatkoksi syntynyt albumitrilogian, jossa Mike Blueberry päätyy selvittelemään Heavenin kaupungissa Arizonassa toimivaa aseiden salakuljetusjuttua...
Ekan albumin alussa meni hetki totutellessa että mistäs tässä onkaan kyse, mutta sitten juttu alkoikin rullata tehokkaasti. Piirtäjä on vaihtunut, William Vance on tunnettu luottomies jonka kuvitus on kuitenkin vähän karumpaa ja harmaampaa kuin Charlierin, ei niin hyvä, ja kolmannen albumin piirtäjä Michel Rouge on askel taas vähän alaspäin, vaikka luettavana homma säilyykin...
Ilmeisesti tätä ei sitten tullut enempää kuin nämä kolme albumia, sitten olisi vielä toinen spinoff-sarja Blueberryn nuoruudesta. Kai sitäkin pitää joskus katsoa.

(edit: varsinaisessa sarjassa piirtäjä oli siis Giraud, ja Charlier oli kirjoittaja)

19.00
Sitten toisaalle, eli viides osa Keiji Nakazawan Barefoot Gen -sarjasta: kymmenosaisesta sarjasta on pari ensimmäistä osaa ilmestynyt suomeksikin nimellä Hiroshiman poika, ja nimi vinkanneekin aiheen: omaelämäkerrallisessa teoksessa käsitellään elämää Hiroshimassa 40-luvun jälkipuoliskolla, ensimmäisessä osassa ennen pommia ja lopuissa pommin jälkeen.
Ja nyt olen päässyt puoleenväliin sarjaa ja ei, tätä ei mielellään lue, mutta jos toiset ovat tämän eläneet niin vähintä mitä voi tehdä on lukea siitä, sellaisella suoruudella Nakazawa aihetta käsittelee.
Mutta en etene tässä mitenkään nopeasti, oikeasti minulla olisi seuraavakin osa kirjastosta lainassa mutta saattaa mennä hetki ennen kuin siihen tartun...


20.15
Jatkamme japanilaisessa sarjakuvassa mutta ihan eri lajityypissä, ja vihdoin naistenviikko huomioidaan naistekijällä. Olin aiemmin lukenut Fumi Yoshinagalta erinomaista vaihtoehtohistoriasarjaa Ooku (jossa shogunaatin aikana Japaniin iskee kulkutauti joka tappaa valtaosan miehistä naisten ollessa immuuneja...miten tämä sitten vaikuttaa yhteiskuntaan kun naiset tekevät kaiken ja jäljelläolevista miehistä tulee kallisarvoisia, suojeltuja ja holhottuja ylellisyyksiä). Muuhunkin tuotantoonsa piti siis tutustua, ja siitä suurin osa on ymmärtääkseni tällaisia lyhyempiä romanttisia tarinoita, kuten tämäkin Garden Dreams, yhteen kirjaan mahtuva juttu joka noin periaatteessa sijoittuu massiivisesti romantisoituun käsitykseen eurooppalaisesta keskiajasta ja painopiste on Suurissa Tunteissa.
Tämä on hillittömästi estetisoitua korkeaoktaanista Hömppää, ja täytyy kyllä todeta että hieman säälittävät lukijat jotka eivät tällaisesta kykene nauttimaan...

21.45
Jatketaan naistekijöillä.
Madéleine Floresin The Girl and the Gorilla kertoo aloittelevasta kirjailijasta jota masentaa tyrmäävä hylkäyskirje, ja sitten hän sattuu kadulla kulkiessaan huomaamaan puhuvan gorillan, joka johdattaa päähenkilön Luovuuden valtakuntaan...ja, no, tämän luki mutta en ollut erityisemmin vaikuttunut.

Faith Erin Hicksin The Nameless City sen sijaan oli oikein symppis, näitä nuortenfantasiasarjoja nuoren soturioppilaan ja katuvarkaan ystävyydestä jne, ei sinänsä mitään radikaalin mullistavaa mutta kiva tarina, kiva toteutus, ja kiva miljöö (suuri kaupunki joka lainailee ulkoista tyyliään enemmän itä-Aasian kuin Euroopan pseudokeskiajasta), ja tälle oli ilmeisesti jatkoakin (Hicksin The Adventures of the Superhero Girl oli erinomaisen hauska ja Friends With Boys ihan ok, sinänsä hyvin tehty mutta kouluteinidraama oli sellaista että olin samantyylisiä tarinoita nähnyt jo ihan tarpeeksi)

23.15
Sitten pari teosta Hideshi "jumalauta tää on sekaisin" Hinolta, japanilaisen kauhusarjakuvan yhdeltä legendalta...ensimmäisessä varsin omalaatuinen perhe asuu varsin omalaatuisessa talossa ja punainen käärme (joka on varmaan peilin takaa tuleva demoni) aiheuttaa tuhoa ja hävitystä, ja toisessa poika muuttuu valtavaksi ötökäksi. Molemmissa on paljon kipeää kuvastoa, body horroria ja muuta jännää (tolkkua sen sijaan vain nimeksi). Näitäkin olen lukenut jo muutamia, ja on niitä vielä jotain jäljellä...
Tämä liittyy vähän tuohon Hiroshiman poikaan, Hinon yhdeksi tärkeäksi inspiraationlähteeksi on mainittu kasvaminen sodanjälkeisessä Tokiossa.

Jep, jotain muuta taas ennen nukkumaanmenoa.

20.7.17

W. Barnard Faraday - Pendragon


Kun aktiivisemmin spefiä harrastin niin yksi kiinnostuksen kohteistani oli Arthuriana, eli kuningas Arthurin sykliin jollain tavalla liittyvät tarinat: olen niitä kohtalaisen määrän lukenut, ihan varhaisista Chretien de Troyeseista ja Maloryista modernimpiin sovituksiin. Tämä on sittemmin vähän jäänyt (varsinkin kun Vaskikirjat yhä panttaavat sitä Once and Future Kingin suomennosta...) joskin muuta ritarirunoutta on toki tullut harrastettua.

Tämä kirja kuitenkin on divarista mukaan tullut: Green Knight -kustantamo on erikoistunut Arthurianaan, harrastajilta harrastajille, ja mm. ovat kaivaneet uudelleenkustannettavaksi sekalaisia vanhempia teoksia kiinnostavuuden perusteella, myös teoksia jotka olisivat muuten jokseenkin unohdettuja...
Kuten vaikka tämän W. Barnard Faradayn kirjan, joka julkaistiin alun perin 1930.

Faraday tekee joitain varsin persoonallisia ratkaisuja, erityisesti kirjoitusaika huomioonottaen ehkä varhaisemmin kuin kukaan muu...ensinnäkin spefielementit ja varsinainen ritariaika heivataan menemään, kirja on historiallista fiktiota joka on sijoitettu realistisemmin kansainvaellusaikaan 400-500-luvulle jolloin Rooman ote Britanniasta on pelkkä muisto, joskin hyvin vahva sellainen, ja mytologisempi aines on jätetty pois (sittemmin tätä ratkaisua on toki käytetty runsaasti).
Samoin suhteellisen harvinainen ratkaisu on tehdä Arthurista (tai tässä Artoriuksesta) minäkertoja: sinänsä hassua kuinka tämä on harvinainen näkökulma, yleensä silloinkin kun Arthur on näkökulmahenkilö hän on silti kolmannessa persoonassa...
Kolmas erikoinen ratkaisu on rajata tapahtumat muutamaan kuukauteen: kirja alkaa Artoriuksen, kuningas Aurelianin kenraalin tehtävästä pohjoisessa ja päättyy seuraavana vuonna Baden-vuoren taisteluun: Artorius ei siis ole kirjan aikana kuningas, joskin aktiivisesti pyrkii yhdistämään Britannian keskenään hajanaiset pienet kuningaskunnat yhteen hyökkääjiä vastaan, ja muutenkin suurin osa Arthur-syklin olennaisista osista on kokonaan poissa tai sivumennen mainittuja. Ja lopussa toki vihjataan kuninkuudesta ja miten se saavutetaan...

Gwendaello nimittäin on oman valtakuntansa kuningatar, ja muutenkin päämäärätietoinen nuori nainen ja soturi, eräänlainen proto-prinsessa Leia ripauksella Xenaa: tämän elementin vuoksi jos olisi pitänyt arvata kirjoitusajankohta tekstin perusteella niin metsään olisi mennyt, ja vaikka usein lähinnä pyörittelenkin silmiäni vanhempien tarinoiden nykysovituksille joihin on väkisin ympätty joku aktiivinen tokenistinen naissoturi niin tässä se kuitenkin meni hyvin.

Lukukokemuksena tämä oli vähän epätasainen: alkupuolella alkoi huolestuttaa kun iso osa kirjasta oli poliittisten tilanteiden käsittelyä ja sotatoimien ja joukkojen liikehdinnän kuvauksia, ja kaikilla oli tietysti hankalat kelttinimet ja niitä nimiä luetellaan paljon. Varin kuivakkaiden kappaleiden välissä on kuitenkin runsaasti omalaatuista huumoria, bardi Aneurin ja apotti Gildas ovat erinomaisen viihdyttäviä sivuhahmoja ja tietysti myös Gwendaello, ja poliittiset juonittelutkin tulevat vähän selvemmiksi keskivälissä kirjaa...mutta kuivakkaammista osioista ei ihan päästä eroon.
Tavallaan tämä sopii hyvin Green Knightin linjaan: harrastajille tämä on suositeltava tuttavuus, muille ehkä ei.

18.7.17

Wilfred Owen - Anthem for Doomed Youth


Lisää Penguinin pikkumustia, lisää runoutta, vaikka tällä kertaa ollaan siirrytty vähän lähemmäs nykyhetkeä, noin sadan vuoden päähän: Wilfred Owenin aiheena on ensimmäinen maailmansota, ja kirjan nimi kertookin näkökulman. Suuri osa tuotannosta julkaistiin postuumisti, koska Owen kaatui sodassa 1918 25-vuotiaana.

'I shall be one with nature, herb and stone,'
Shelley would tell me. Shelley would be stunned:
The dullest Tommy hugs that fancy now. 
'Pushing the daisies' is their creed, you know.

Aihe ja käsittelykin on tuttuja mm. Jylhän ja Kupiaisen vastaavista sotakokoelmista, ja sama lyyrisyyden ja groteskiuden ristiriita on käytössä tässäkin, mitoilla ja kaunofraaseilla mennään mutta sisältö rikkoo.
Ja siinä missä Jylhä on vielä jotenkin ylevä, ja Kupiainen taas väsynyt ja ahdistunut, niin Owen on ehkä eniten irvaileva ja vihainen: historialliset seikat eittämättä vaikuttavat, ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britanniassa ylevä propaganda oli huipussaan ja ristiriita todellisuuteen ja juhlavien sanojen tyhjyys ehkä koettiin sitäkin suurempana, ja yllämainitussa esimerkissä myös Shelelyn romantiikka saa osansa...

Owen liikuttelee näkökulmaa laajasti, viljelee puhekielisiä fraaseja (ja esim. The Chances on käytännössä kokonaan puhekielistä) ja kuvailee yksittäisiä kokemuksia ja yksittäisiä kohtaloita, mutta myös laajempia kohtaloita, vaikka kokonaista sukupolvia kuten nimirunossa tai The Parable of the Old Man and the Youngissa, jossa vanha Abraham on uhraamassa nuorta poikaansa Iisakia eikä välitäkään enkelin keskeytyksestä...

Tämäkin teos vanhentuu sitten kun maailmasta ovat sodat loppuneet, ei ennen.

Dulce et Decorum Est

Bent double, like old beggars under sacks,
Knock-kneed, coughing like hags, we cursed through sludge,
Till on the haunting flares we turned our backs
And towards our distant rest began to trudge.
Men marched asleep. Many had lost their boots
But limped on, blood-shod. All went lame, all blind;
Drunk with fatigue; deaf even to the hoots
Of tired, outstripped Five-nines that dropped behind.

Gas! GAS! Quick, boys! - An ecstacy of fumbling,
Fitting the clumsy helmets just in time;
But someone still was yelling out and stumbling,
And flound'ring like a man in fire or lime...
Dim, through the misty panes and thick green light,
As under a green sea, I saw him drowning.

In all my dreams, before my helpless sight,
He plunges at me, guttering, choking, drowning.

If in some smothering dreams you too could pace
Behind the wagon that we flung him in,
And watch the white eyes writhing in his face,
His hanging face, like a devil's sick of sin;
If you could hear, at every jolt, the blood
Come gargling from the froth-corrupted lungs,
Obscene as cancer, bitter as the cud
Of vile, incurable sores on innocent tongues, -
My friend, you would not tell with such hight zest
To children ardent for some desperate glory,
The old Lie: Dulce et decorum est
Pro patria mori.

13.7.17

Ljudmila Petruševskaja - Klarissan tarina


Haastekombotteluna poimimme osumia sekä novellihaasteeseen että Frau, Signora & Bibi -haasteeseen: Ljudmila Petruševskaja on venäläinen kirjailija jolta on 80-luvun lopulla julkaistu tämä 21 novellin kokoelma (suom. Katja Losowitch). Novellit ovat varsin lyhyitä, suurin osa kahdesta kymmeneen sivua, ainoastaan kaksi kirjan lopussa olevaa ovat hieman pitempiä.

Luonnehtisin kokoelman yleissävyä häiritseväksi: Petruševskaja suosii monissa novelleissaan eräänlaista tyhjyyden kehystämistä. Asia jota halutaan tapahtuvaksi ei tapahdu, muutosta ei tule tai tulee aivan eri aikaan ja suuntaan kuin kuuluisi ja kaikesta puhutaan hyvin viileään, toteavaan, hivenen absurdin perinteen suuntaiseen sävyyn.
Lopputulos on joskus hyvinkin kiehtova, minua viehätti esim. N.-novelli joka käsittelee erästä tarinaa, sen kertojaa ja miten se kerrotaan, millaisia vaikutuksia sillä on ja missä olosuhteissa se on syntynyt, mutta tarinaa ei kuulla ja sen sisältöönkin vain epämääräisesti vihjataan.

Tai Seinä-novellin päähenkilö Anja, josta moni sanoi että hänen lävitseen saattoi kävellä kuin seinän läpi: Anja antaa voimakkaasti vaikutelman toisaalta seinästä ja toisaalta höyrypilvestä jonka läpi voi kävellä mitään hipaisematta, ja nämä mielikuvat sekoittuvat absurdiksi sanonnaksi joka kuitenkin ymmärretään. Anja on täydellinen sillai tylsällä tavalla, ulkoisesti harmonisen täydellinen ja ystävällinen, tyyni, väritön niin ettei oikein kukaan saa selville onko pinnan alla mitään, eikä sinne päästetä lukijaakaan. Ja tämä on merkillisesti saatu toimivaksi.


Turhautumisen kokemuksia ei siis voi välttää, joskin ne tuotetaan juurikin lukijalle, novelleissa asiat kun kuitataan kovin toteavaan sävyyn...ja ehkä tuo piilevä turhautuminen, tyhjyyden ja toteutumatta jäämisen tunne kuvastaa 1980-luvun Neuvostoliittoa laajemminkin, en tiedä. Ja vaikutus tulee voimakkaammin juuri kokoelmasta, yksittäisinä novelleina saattaisivat aiheuttaa lähinnä "höh, tuossako se nyt oli"-fiiliksen.
Kirja ei siis ollut varsinaisesti miellyttävä, mutta kuitenkin suhteellisen sujuvasti luettava ja Petruševskaja tekee siinä kiinnostavia asioita...

11.7.17

Anne Tyler - Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa

 

On jo pitempään ollut tarkoitus lukea tämä kirja: Anne Tyler on mainittu amerikkalaisverrokiksi noista brittikirjailijoista joista olen pitänyt, Pymista ja Bowenista ja Bainbridgesta ja Sparkista ja Taylorista ja Fitzgeraldista, kirjan nimi oli kutkuttava (en tosin arvannut sen olevan ihan noin konkreettinen, että päivällisellä Koti-Ikävä-nimisessä ravintolassa olisi keskeinen osa) ja se on mainittu tuotantonsa parhaimmistoon (mm. itse tekijänsä toimesta).

Kirja kertoo baltimorelaisperheestä, äiti Pearl Tullista ja kolmesta lapsesta Codysta, Ezrasta ja Jennysta (ja myöhemmin näiden perheistä): perheen isä Beck jättää perheen lasten ollessa pieniä.
Pearl Tull ei selvästikään ole helppo ihminen, vaikka eri lapsilla on hieman eri tulkinnat kuinka vaikea tämä lopulta oli: kirjan keskeinen aihe on kuinka eri henkilöillä on samoista tapahtumista hieman eri muistot, Cody muistaa lapsuuden hyvin kauheana ja negatiivisena ja aikuisena pyrkii pysymään paljon erossa muusta perheestä, kun taas Ezran muistot ovat positiivisempia. Osittain tämä heijastaa tietysti myös todellisuutta mutta toisaalta on myös persoona- ja valintakysymys...
Kaikkien lapsien myöhempään elämään myös vaikuttaa lapsuus, tietyt piirteet siirtyvät sukupolvelta toiselle vaikka ei haluaisi, ja samoin kontrastoidaan jokaisen perheenjäsenen suhteellista ulkoista menestystä noin keskiluokkaisessa mielessä ja kauniin kuvan takaisia jännitteitä ja rikkonaisuutta. Nämä tulevat kaikkein vahvimmin esiin loppukohtauksessa, kun ulkopuolelta tuleva kommentointi, kuinka sille päivälliselle Koti-Ikävän ravintolaan kokoontuva perhe kaikkine lapsineen, puolisoineen ja lapsenlapsineen näyttää idylliseltä klaanilta, aiheuttaa "sinä et tiedä mitään"-puuskahduksen...

Tämä oli, no, ihan kiva. Sujuvasti luin ja näin arvostamisen arvoisia seikkojakin sen verran että tämä sijoittuu kategoriaan "laadukas lukuromaani" (jossa "lukuromaani" ei ole haukkumasana) mutta en nyt mitenkään ihastunut: hiven karsimista olisi ehkä terävöittänyt kirjaa, hiven jotain enemmän ja jotain vähemmän, en tiedä. Ainakin tämä tuntui hieman turhan depressiiviseltä ja huumorittomalta verrattuna noihin yllämainittuihin verrokkeihin...En kuitenkaan pidä poissuljettuna että lukisin jotain muutakin Tyleriltä.

Muutama muu bloggaus kirjasta löytyy, ainakin Jenni, Kirsi-Maria, Liisa, Hanna (joka olikin valinnut saman sitaatin jonka itsekin halusin, ja näköjään muutkin lukevat tätä kirjaa heinäkuussa 2017...)

Itse asiassa he luultavasti tapasivat toisiaan tiuhemmin kuin onnelliset perheet. Vaikutti melkein siltä, että heidän oli toistuvasti palattava sen ääreen, mikä ei ottanut luonnistuakseen. (Eli jos he joskus todella saisivat päivällisen päätökseen, niin nousisivatko he ja hyvästelisivät toisensa ikuisiksi ajoiksi?)

10.7.17

John Gay - Trivia: or, the Art of Walking the Streets of London


Nämä Penguinin pikkumustat ovat näppärää kesälukemista, kulkevat hyvin mukana kun käy ulkona kävelyllä ja kaipaa jotain lukemista hetken istahtamisille...
Nyt vuorossa oli käyttöön sopivasti John Gayn kävelyopas 1700-luvun alusta, jossa laajan runoelman muodossa ohjeistetaan mitä kannattaa ottaa huomioon kun kävelee Lontoon katuja, talvella tai kesällä, päivällä tai yöllä, millaiset kengät on hyvät, miten ennustaa tulevan sään, kenelle annetaan jalkakäytävän seinäpuoli, miten vältetään maalattuja seiniä, miten tunnistaa prostituoidut...ja tietysti kuinka mukavaa käveleminen on.

Omalla tavallaan hilpeä pikku teos, ei tosin aina kovin helppoa luettavaa kun kielen koukerot tuovat oman haasteensa ja samoin tekevät viittaukset Lontoon paikkoihin ja 1700-luvun elämään, ja samalla nuo tietysti myös ovat teoksen kiinnostavinta antia. Sympaattinen pikku teos (John Gayn se tunnetumpi teos odottaa hyllyssä lukemista, kuullette siitä lähitulevaisuudessa).

Of pick-pockets (ote)

Where the mob gathers, swiftly shoot along,
Nor idly mingle in the noisy throng.
Lur'd by the silver hilt, amid the swarm,
The subtil artist will thy side disarm.
Nor is the flaxen wig with safety worn;
High on the shoulder, in the basket born,
Lurks the sly boy; whose hand to rapine bred,
Plucks off the curling honours of the head.
Here dives the skulking thief, with practis'd slight,
And unfelt fingers make thy pocket light.
Where's now thy watch, with all its trinkets, flown?
And thy late snuff-box is no more thy own.

8.7.17

Lukumaraton 8.7.

Taas on aika kesäisen lukumaratonin, tämä on jo aika mones riippuen vähän lasketaanko esim. parit novellimaratonit mukaan...
Tämä on taas kirjablogien yhteinen maraton, kirjoja luetaan näinä päivinä monessakin blogissa. Ideahan on omistaa 24 tunnin jakso ensisijaisesti lukemiselle (nukkua saa tietysti välissä ja syödä ja mitä pakottavaa kenenkin päivään nyt sitten tulee) niin että ainakin osa niistä tunneista on tänä lauantaina.
Alunperin ajattelin aloittaa vasta illalla, mutta aloitankin jo nyt (ja menen sitten huomenna iltamessuun enkä jo tänään niinkuin normaalisti).

Eli kello 14 alan lukea János Aranyn Toldia, päivittelen sitten välillä postausta miten edistyy.

15.45

Eeppinen runous on aika reipasta tahtia luettavaa, niinpä unkarilaisen János Aranyn Toldin (suom. Otto Manninen) sain jo luettua, eli sivuja 147.
Miklós Toldi on kunniakkaan isän nuorempi poika, joka on elänyt maatilalla samalla kun kiero vanhempi veljensä Gyorgy on ollut kuninkaan hovissa, ja nyt suunnittelee hankkiutuvansa veljestään eroon...ja kun kiistelyssä Miklós surmaa veljensä apurin (heittämällä tätä myllynkivellä...niin, Miklós on varsin vahva) niin pitää lähteä lainsuojattomana karkuun, mutta tilaisuus kunnostautua tulee nopeasti vastaan...

"Enpä syntynyt ma sammakoksi soitten,
loikkijaks, sen tunnen, lokakaislikoitten;
orjaks en lie luotu, joka ajaa lantaa,
kanssa kaikenlaisten heinät kasaan kantaa.
Varron vain nyt, kunnes päivänlasku kerkee,
väki vainioilla heilumasta herkee,
silloin astelen ma, minkä riittää maata,
sanaa minust' enää tuulikaan ei saata."

Puhe tuo kuin veitsi vihloi Bencze-parkaa:
pikku isäntäkö maailmalle karkaa!
Vait on kauan, itkuun ratkee, kynnellänsä
piirtää ristejä hän pieksukenkähänsä.
Vihdoin suunsa avaa, kaunihisti anoo,
ettei Miklós herra suuttuis, jos hän sanoo,
että päähänpisto tuo on hullu tuiki:
otapas ja suinpäin karkutielle puiki!


Tämä on ensimmäinen osa trilogiaa, jonka toista osaa ei ole suomeksi julkaistu mutta kolmas on ja sen ajattelin myös jossain vaiheessa maratonia lukea (odottaa siis hyllyssä). Ei ihan niin hillitön kuin János Sankari, mutta viihdyttävähän tämäkin on.

Mutta vaihdanpa proosaan, muutama tarjokas on hyllyssä...mitenköhän olisi vaikka tuo Mandelbaumin portti?

17.15

Muriel Sparkin ainoa suomennettu romaani, Mandelbaumin portti (suom. Juhani Jaskari), on lähtenyt liikkeelle. Kirja sijoittuu 60-luvun Jerusalemiin, jossa Israelin puolella aikaansa viettää Barbara, 37-vuotias brittiläinen vanhapiikaopettaja, juutalaisäidin ja anglikaani-isän lapsi ja katolinen käännynnäinen, jolla on suhde Jordanian (maiden rajat ovat hieman eri paikoissa kuin nykyään) puolella työskentelevän arkeologin kanssa, mutta suhde, ja Barbara, ja Jerusalemkin, elää monien rajojen halkomina epämääräisessä, etsivässä tilassa...

He kirjoittivat akateemisten intellektuellien rakkauskirjeitä; toisin sanoen ne eivät oikeastaan olleet rakkauskirjeitä lainkaan. Hänen viittauksensa heidän rakkauteensa olivat keveitä ja kevytmielisiä, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin jolla ei ollut pohjimmiltaan merkitystä vaan joka oli pelkkä sivilisaation ylellisyystuote. Osittain hän uskoikin näin. Harryn kirjeet olivat vitsikkään karkeita. Pohdittaessa kysymystä, mitä heidän pitäisi nyt tehdä, Barbara oli vakava ja käytännöllinen, keräsi ja esitti väitteitään viileän järjestäytyneesti. Heidän rakkaussuhteensa luonne muuttui tämän kirjeenvaihdon aikana. Joskus Barbaran kirjeet muistuttivat teologisia tutkielmia. Hän piteli täytekynäänsä tiukoin, jännittynein sormin.

57 sivua takana, aika monta vielä edessä.

19.30
"Minun isäni, blaa blaa. Eläköön Ben Gurion! Eläköön Nasser! Eläköön Islam! Eläköön kaikki lihavat miehet! Israel! Minun äitini panee kaiken päivää kvaak kvaak."

Sivulla 130 Mandelbaumin portilla: siinä missä muut lukemani Sparkit ovat olleet parinsadan sivun mittaisia niin tässä onkin mittaa reilu 350 sivua, mutta tarina etenee totutun merkillisesti: nyt huomio on ollut enemmän Freddy Hamiltonissa ja Abdul Ramdezissa, kun Barbara Vaughan on merkillisesti kadonnut muutama päivä sitten, eikä kukaan oikein tiedä minne (paitsi että nyt viimeksi lukemani luvun lopussa vihjataan taas aiheesta).
Vaikka Spark kirjoittaakin humoristisesti ja vakavista aiheista huolimatta jopa kepeästi, eivät nämä ole varsinaisesti juonivetoista hömppää. Sen voin sanoa ettei minulla ole oikein mitään käsitystä mihin suuntaan kirja on menossa...

Mutta historiallisille muureille levitetty pyykki oli edistyksen, valistuksen ja uutteruuden merkki, kuten se oli ollut ikimuistoisista ajoista saakka; se merkitsi asutusta ja yhteiskuntaa, joka tunsi huolta huomisesta, vaikkapa vain huomispäivän puhtaasta paidasta, aivan päinvastoin kuin erämaan paikkaa vaihtavat ja teltoissa asuvat yhteisöt; ja niin valottomia kuin rannan luolamaiset kodit olivatkin, beduiineihin verrattuna ne olivat askelta ylempänä, ainakin omissa silmissään, joskaa eivät niiden turistikameroiden mielestä, jotka jatkuvasti kuvailivat beduiinipaimenia mutta paheksuivat Acressa kuivuvaa pyykkiä.

Jatketaan...

22.00
Jaosto IV-B-4, Neljä-B-neljä
Minä en ollut vastuussa itse operaatiosta, vain kuljetuksesta...
Müller tarvitsi Himmlerin suostumuksen.
Olin asemassa jossa en voinut tehdä ehdotuksia, vain totella käskyjä.
Ja teknilliset kuljetusongelmat.
Yksinomaan aikataulut ja teknilliset kuljetusongelmat.
Minun tehtäviini kuuluivat yksinomaan aikataulut ja teknilliset kuljetusongelmat.
Jaosto IV-B-4, Neljä-B-neljä-IV-B-4.

Niin, Mandelbaumin portin taustalla vilahtelee myös käynnissä oleva Adolf Eichmannin oikeudenkäynti.
Sivulla 221, ja olinkin jo alkanut ihmetellä että etenevätkö kirjan tapahtumat oikeasti kronologisessa järjestyksessä, runsas ajallinen eteen- ja taaksepäin viittailu kun on Sparkin tuotannossa yleistä...ja tokihan sitä löytyy myös tästä, tämä lukemani pätkä alkaa selvittää miten Barbara katosi ja mikä on Freddyn rooli asiassa, ja kerronnan kronologisuus laitetaan tehokkaasti palasiksi.

Ja jotain tässä sanotaan elämän ja olemisen paradoksaalisuudesta mutta sen verran leveästi että sitä ei voi tiivistää kivaksi aforismiksi, kirjan mittainen on ajatusten punos.

Kirjan toinen osa alkaisi tästä, mietin jatkaisinko suoraan vai otanko nyt loppuillaksi jotain muuta luettavaa ja säästän toisen osan huomiseksi.

Ja sisäisesti hän oli ollut tuskastunut, samoin kuin asuessaan viime kesänä serkkujensa luona, kun hän oli rakastellut Harry Cleggin kanssa siellä, itse talossa, ja he omahyväisessä hävyttömyydessään olivat jättäneet sen huomaamatta. Ja miksi? Entistä kiukkua tuntien hän ajatteli nyt: mitä oikeutta heillä oli ottaa minut sellaisena kuin näytin olevan? Jokaista vanhaapiikaa oli pidettävä syyllisenä siksi kunnes hänet viattomaksi osoitetaan, sehän on vain normaalia kohteliaisuutta. Ihmiset, hän ajatteli, uskovat mihin haluavat uskoa; he uskovat mihin hyvänsä mieluummin kuin ravistelevat käsityksiään.

9.15

Luin eilen illalla osan János Aranyn Toldin ehtoosta, ja nyt aamulla loput. Kyseessä on siis trilogian kolmas osa, tämäkin Otto Mannisen suomentama, ja tässä Miklós Toldi on jo vanha mies...tarina alkaa mainion dramaattisesti, Toldi on kotitilallaan (kuninkaan kanssa käydyn kiistan vuoksi syrjässä hovista) katselemassa läheistensä hautoja ja alkaa sitten palvelija Benczen kanssa kaivamaan uutta kuoppaa, viittaillen että tässä on nyt oma hauta kyseessä...mutta vielä tulee viesti pääkaupungista että sankaria tarvittaisiin ja Toldi tarttuu toimeen.

Ammollaan suut, silmät, katsoo ihmetellen
kaikki, urhon kätten voimaa ihaellen.
Taiaks uskoo, kuiskii, murisee jo väki:
Jumalast' ei lie se, mitä silmät näki.
Joku munkin Toldiksi uskois, vaan jo heistä
käyttämään hän liian vanha moist' on peistä;
kuollut on, niin toiset vannoi valat kovat,
vanha Miklós - olleet peijaissakin ovat.

Niit' on kyllin myös, joill' into ison matkaa
ihmejuttuja ain' ihmeemmiks on jatkaa,
jopa, muilta kuullut kummat jos ei riitä,
itse keksiä ja levitellä niitä.
Tääpä satu päähän pälkähti nyt jonkin,
Toldi-vainajan ett' aave siinä onkin;
pelko tarttuu, täyttää sydämet sen valta, -
sekään, jok' ei usko, pääse ei sen alta.

Siinä missä ensimmäisessä osassa oli nuorekasta innokkuutta niin tätä leimasi suurempi raskaus ja elämänväsymys, vaikka humoristisempiakin sävyjä toki on mukana, eli dramaattiset erot ovat tuntuvia ja tuosta eeppisen runon poljennosta tietysti pidän. Nyt hieman harmittaa että keskiosa "Toldin rakkaus" on jäänyt kääntämättä, olisin senkin mielelläni lukenut. Pitää ehkä katsoa jos olisi vaikka englanniksi Project Gutenbergissa tai jossain (unkariahan en tietenkään osaa).
Sivuja tässä oli 140, ja ohimennen nappaamme Helmet-lukuhaasteesta vielä kohdan 21. Sankaritarina.

Mutta sitten palataan Pyhälle Maalle vuoteen 1961.  

13.15


Mandelbaumin portti luettu: jälkimmäinen osa käsitteli sitten täysin Barbaran pyhiinvaellusta Jordanian puolella rajaa, käänteitä riitti, vakoilua, valheita, piileskelyä ja ties mitä ja kuitenkin matka oli pyhiinvaellus.
Ja Spark tietysti harrastaa sitä missä on aina niin hyvä, sekoittaa kronologiaa niin että puhutaan yhtäaikaa tulevista ja menneistä tapahtumista vihjauksin ja viittauksin ja sivulauseissa paljastettavin yksityiskohdin, ja silti toiminnan kuvaus pysyy täysin luontevana ja selkeänä, näinhän tämä pitääkin kertoa. Jo pelkästään tämän taidon perusteella Sparkia kannattaa lukea.

Pojan palatessa Joe oli jo kutakuinkin saanut arvioiduksi neiti Rickwardin ulkoisen olemuksen, ja matkustelevista englantilaisnaisista saamansa pitkäaikaisen kokemuksen avulla hän laskelmoi, että halvast, muodottomasta vaaleanpunaisen ja punaisen kirjavasta pumpulipuvusta, leveistä ruskeista sandaaleista, suuresta vanhasta tummanruskeasta nahkaisesta olkalaukusta, lakkaamattomista sormenkynsistä, lyhyestä tummasta kiharasta tukasta, sään punehduttamista kasvoista, hivenestä huulipunaa, länsimaisen henkisen kompromissin värisistä harmahtavista silmistä ja kellertävistä runsaasti paikatuista hampaista koostui jonkin verran arvovaltaa ja varallisuutta omaava nainen.

Tavallaan ymmärrän että juuri tämä kirja olisi käännetty Sparkilta, kirja kerrontansa puolesta sopii kuitenkin vähän paremmin koivuklapirealistiseen perinteeseen kuin jotkut muut teoksensa, Israel-Palestiina-rajankäynti on ollut ajankohtaista ja "turistina Israelissa"- ja "Pyhä Maa"-näkökulma lienee ollut helpompi kuin tiukasti brittiläiseen kulttuuriin sijoittuvat kirjat.
Ja toisaalta vaikka Lähi-Idän tilanne ei ole rauhoittunut, niin kirja kuitenkin keskittyy tiettyyn ajanjaksoon (vuoteen 1961), ja "Pyhä Maa"- ja pyhiinvaelluskeskeisyys taas tuntuvat monesta nykylukijasta varmaan vaikeasti ymmärrettävältä ja vieraalta, jonka johdosta kirja on jäänyt täällä unohduksiin. No, tappio ei ole minun, minä olen nyt lukenut tämän.

Vielä ehkä olisi hetki lukaista joku novelli tai jotain mutta enpä taida viitsiä, ehkä maraton on hyvä päättää tähän kun sain luettua ne jotka aioin.
János Arany - Toldi (147 sivua)
János Arany - Toldin ehtoo (140 sivua)
Muriel Spark - Mandelbaumin portti (362 sivua)

Yhteismääränä siis 649 sivua, mihin olen varsin tyytyväinen.

7.7.17

Hömpästä

Kun mm. eilisen runokävelyn yhteydessä tuli Ompun kanssa puheeksi taannoinen Ylen Kirjojen Suomen juttu hömppäkirjoista (Omppu suhtautuu aiheeseen kriittisesti, linkittäen Antti Hurskaisen kommentteihin aiheesta) niin pitää minunkin jotain asiasta kirjoittaa.

Itse pidin Ylen jutussa ongelmallisena että se sekoittaa termejä, puhuen yhtäaikaa tietyntyyppisestä kirjallisuuslajista ja tavasta lukea, ikäänkuin nämä olisivat täysin toisissaan kiinni ja erottamattomia, niin ettei jutusta oikein saa kiinni mitä siinä haetaan.

Olen sen verran Kirsti Ellilän juttuja lukenut, että olen omaksunut jossain määrin saman määritelmän hömpälle mitä hän käyttää (erityisesti vanhassa mainiossa blogissa Hömpän helmet): erityisesti naisille suunnattua viihdekirjallisuutta. Laatua ei ole sen tarkemmin määritelty, "viihde" viitannee tässä erityisesti juonivetoisuuteen ja lukemisen pintatason sujuvuuteen ja mikään "aivot narikkaan"-lukeminen ei ole oletuksena (vaikka osaa saattaa ehkä lukeakin myös sellaisessa moodissa). Tähän suuntaan viittaa alussa myös Ylen juttu mutta sitten keskitytäänkin täysillä "aivot narikkaan"-puolelle.

Tässä miten itse hömpän näen, siihen ei sisälly mitään erityistä arvolatausta: joukossa on kirjoja jotka ensisilmäyksellä eivät innosta lukemaan (tosin joskus ensisilmäykset ovat harhaanjohtavia), mutta toisaalta myös kirja jonka olen maininnut yhdeksi kaikkien aikojen parhaista romaaneista, Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo.
Olen täällä blogissa myös intoillut lajityypistä jota olen kutsunut eksistentialistiseksi hömpäksi, kirjallisuudeksi jonka yhteydet juonivetoisiin kepeisiin ihmissuhderomaaneihin ovat ilmeiset mutta joissa pinnan alla puidaan ihmisenä olemisen peruskysymyksiä: mm. Barbara Pym, Elizabeth Bowen, Elizabeth Taylor, Penelope Fitzgerald (tämä tuntuu olevan erityisesti brittikirjailijoiden juttu, joskin yllämainittu Ellilä kyllä liikkuu myös samoilla alueilla, ja tekisipä mieli mainita myös vaikkapa Françoise Sagan). 
Mutta miksi lukea noita mitenkään "aivot narikkaan"-asenteella, silloinhan missaisi sen mikä tekee Austenista, Pymistä tai Bowenista niin hyvän.

Tämänvuotinen Frau, Signora & Bibi -lukuhaaste on myös vienyt jonkin verran hömpän puolelle (tasoltaan vaihtelevin mutta sinänsä antoisin kokemuksin) joskin samalla olen kyllä huomannut että joitain kirjoja myös markkinoidaan "hömppänä", "viihteenä" tms ja sijoitetaan noille alueille kirjastossa jos ne ovat naisten kirjoittamia ja käsittelevät naisten ihmissuhteita, vaikka tyyli tai kerronta ei olisikaan viihdekirjallisuuden suosimaa juonivetoisuutta, tai joskus eroaa siitä hyvinkin paljon...
Ja juonivetoinen viihdyttävyys ei tietenkään ole vain naisten tai hömpän erikoisuus, viime aikoina luetuista mainitsen vaikkapa Kultaisen aasin.

"Aivot narikkaan"-fiiliksessä ei yleensä tule luettua kirjoja, tai jos tulee niin silloin jotkut aikaisemmin luetut ovat parhaita, erityisesti esseet. Tai sitten voi selailla vaikka keittokirjoja katsellen josko heräisi inspiraatio laittaa lähipäivinä jotain uutta ruokaa.
Tai sitten selailla jotain lehtiä tai ratkoa sudokuja tai pelata pasianssia, tai lähteä vaikka kävelylle.

Mutta nyt kuitenkin julkaisen blogatuista kirjoista seitsemän ansiokasta hömppää, kirjailijan mukaan aakkostettuna:
Elizabeth Bowen - A World of Love
Kirsti Ellilä - Kaivatut
Penelope Fitzgerald - Offshore
Stella Gibbons - Cold Comfort Farm
Barbara Pym - The Sweet Dove Died
Françoise Sagan - Pidättekö Brahmsista..
Winifred Watson - Miss Pettigrew Lives for a Day 

6.7.17

Runon ja suven juhlaa

Kuten parin päivän takaisessa bloggauksessa mainostettiin, järjestettiin tänään runokävely Helsingin  keskustassa: kävimme tervehtimässä J.L. Runebergin, Eino Leinon, Aleksis Kiven ja Larin Parasken muistomerkkejä ja sieltä Kansalaistorille ja Sanomatalon kahvilaan.
Runoutta hehkuvan Runebergin luo alkaa kertyä ihmisiä

Vaikka aamupäivällä näyttikin vielä huonolta, niin sää olikin dynaamisen yllätyksellinen, aurinko paistoi suuren osan matkaa ja välissä sitten keveitä sadekuuroja. Ja vaikka hieman pohdituttikin että tuleekohan paikalle ketään muita kuin me järjestäjät (tai meistäkään kaikki) niin tulihan meitä ihan mukavan kokoinen joukko, bloggareita, runoilijoita tai muuten vaan kiinnostuneita, osa ollen mukana osan aikaa ja osa koko reissun (siitä ei sitten ole niin varmuutta että kiinnittivätkö satunnaisemmat ohikulkijat mitään huomiota...). Ja mukana oli myös Helmet-kirjastojen kirjastopyörä, jonka valikoimissa oli mukava kattaus monenlaista runoutta (olivat myös lainattavissa, ja lainattiinhan niitä myös).

Ja luettiin runoja, muistomerkilliset olivat tietysti edustettuina mutta myös paljon nykyrunoutta, ja puhuttiin runoista ja lukemisesta, innostuneesti silloinkin kun joku "ei ollut mun juttu" (koska ei kaikki voi olla), ja juttua olisi varmaan voinut jatkaa pitempäänkin...(itse luin Olli Kymäläistä, Aleksis Kiveä, Larin Paraskea, Heidi Rundgrenia, Juho Niemistä, Katri Valaa, Uuno Kailasta)
Kivaa oli, tehdääs tämä uudestaan.

Eino Leino - Väinämöisen laulu

Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
yks kevään riemu
ja toinen kesän
ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu.
Kyntää, kylvää,
korjata kokoon,
levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
yksi sydämen suru,
elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.
Ystävä pettää,
elämä jättää,
taika on ainoa sankarin työ ja tarmo.

Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu,
riemuja muita
ja murheita muita?
Taida en lukea tähtiä taivahan kannen,
en kaloja meren,
en kukkia nurmen.
Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.

Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa,
ei esiintuoda.
Sankarin sopii
laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot,
miten kipinät syttyy
ja jälleen sammuu
ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren,
katinkultaa,
laineiden läikkyä.
Sankarin laulaa sopii niinkuin meri,
suurena, pyhänä,
peljättävänä -
lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.

Yksi on laulu
ylitse muiden:
ihmisen, aattehen, luonnon ankara laulu.
Kansat katoo,
ei katoa mahti
jonka on laulanut mahtaja heimonsa hengen.

5.7.17

Josephine Tey - The Man in the Queue

 

Olen lukenut näitä Teyn dekkareita hyvin sekalaisessa järjestyksessä, viimeiseksi kahdeksasta kirjastaan on minulla jäänyt tämä esikoisensa (kolmesta muusta olen blogannut aiemmin).

Kun suositun teatteriesityksen ovet avataan ja väki alkaa rientää sisään, huomataan että jonon tungeksinnassa on murhattu mies, veitsellä selkään pistämällä. Kuka mies on, ja mitä on tapahtunut, siinäpä setvittävää Scotland Yardin tarkastajalle Alan Grantille, jossa taitavaan työskentelyyn liittyy ajoittainen taipumus intuitiivisiin loikkiin.

Mielessäni vertailin tätä teosta ja Teyn muutakin tuotantoa muihin aikakauden brittidekkareihin, keskeisimpänä vaikkapa Christie ja Sayers (tämä teos ilmestyi alunperin 1929, ja tämän jälkeen oli muutaman vuoden tauko ennen seuraavaa). Vaikka arvoitusdekkareita nämä periaatteessa ovatkin, on suhtautuminen lajityyppiin aika vapaata, Christien tiukkoja ja taloudellisia rakenteita ei harrasteta, Sayers on parempi vertailukohta polveilevuudessaan ja kirjojen vetämisessä enemmän lukuromaanien suuntaan, ja toisaalta teoksissaan Tey kuitenkin keskittyy runsaaseen kuvaukseen poliisityön etenemisestä, ja hahmona Grant on värittömämpi ja inhimillisempi kuin lordi Peter Wimsey (mutta kukapa ei olisi), eli tässä ollaan jo poliisidekkarien puolella nerokkaiden yksityisetsivien sijaan.

Tässä ja seuraavaksi ilmestyneessä A Shilling for Candles -kirjassa alussa löytyy selkeä murhatapaus, myöhemmissä kirjoissa Tey alkaa suosia suurempaa epämääräisyyttä, kysymystä onko mitään oikeasti tapahtunutkaan: henkilö katoaa mutta onko hän kuollut tai liittyykö tapaukseen rikos, henkilö on kuollut mutta onko kyseessä onnettomuus vai murha, menikö historiallinen legenda ihan niin kuin väitetään, yhteisön yllä leijuu uhka mutta purkautuuko se mitenkään...
Tähän liittyy usein aiheena myös ihmisten halukkuus uskoa epämääräisiä juoruja ja epäilyjä jotka vahvistavat omia ennakkoluuloja, ja vaikka faktoja kaivettaisiinkin esiin niin niistä ei välitetä, tätä kritisoidaan useammassakin kirjassa.

Näihin myöhempiin teoksiin verrattuna The Man in the Queue on suhteellisen perinteinen dekkari, vaikka siinäkin aloitetaan sumuisasti kun uhrin henkilöllisyydestä ei ole tietoa jolloin motiivikin pysyy hankalana selvittää, ja murhasta ei ole oikein havaintoja vaikka se niin julkisella paikalla tehtiinkin. Ja sitten kun juttu etenee ja etenee hyvinkin tehokkaasti, ja epäilty on saatu kiinni ja vaikuttava kasa todisteitakin puhuu vastaan, niin silti Grantille jää epämääräinen olo että nyt on jotain pielessä, tämä ei mennyt näin.
Ja Tey ei Grantia omatoimisesti epämääräisyydestä vapauta, todellinen ratkaisu tulee aika lailla puskista toisen henkilön toimesta, ja samantyylistä ratkaisua Tey käyttää myöhemminkin. Grant henkilönä tekee virheitä ja jättää asioita huomiotta, ja tässäkin todellinen ratkaisu nostaa esiin yksityiskohtia jotka joku Hercule Poirot olisi tietysti hoksannut.

Tavallaan tästä tulee kirjalle varsin omalaatuinen painotus, suuri osa kirjasta onkin siis kuvausta tutkimuslinjasta joka johtaakin väärään lopputulokseen, ja muissakin kirjoissa on aikamoista vinoutta (suosikki-Teyni on suomentamaton Miss Pym Disposes, jossa kuolemantapaus-joka-saattaa-olla-murha-tai-ehkä-ei sijoittuu kirjan jälkimmäiselle puoliskolle, tätä ennen keskitytään täysin kuvaamaan yhteisöä ja näiden keskeisiä jännitteitä). Jotkut eivät tästä tyylistä pidä, minä taas pidän.

2.7.17

Runous, helppoa ja hauskaa?

Kun kirjallisuudesta olen keskustellut monenlaisessa seurassa, niin olen huomannut että lajityypeistä runous koetaan usein hankalaksi, kokonaiseen kirjallisuuden lajiin suhtaudutaan kuin johonkin järkälemäiseen monoliittiin johon on hyvä pitää etäisyyttä.

Varsin monta kertaa olen kuullut, että runous on jotenkin niin tavattoman vaikeaa ja haastavaa että eihän sitä voi ymmärtää ja yrittäminenkin on niin kovin raskasta. Tätä asennetta ei suinkaan helpota, että on myös lukijoita joille runous on egopönkityksen väline, koska he lukevat runoja he ovat parempia ihmisiä (joukko ei ole lukuisa mutta äänekkäämpi kuin määränsä tai totuudellisuutensa soisi).

Tietty elitismin leima on jossain määrin jopa perusteltua, ainakin perusteluja on esitetty. Olen aiemmin kirjoittanut T.S.Eliotin näkemyksestä runouden tehtävästä uudistaa kieltä, ja runous joka tämän parhaiten toteuttaa on väistämättä pienen yleisön juttu: runous joka nauttii yleistä hyväksyntää on kielen kannalta niin valtavirtaa ettei se enää sitä uudista, ja runouden vaikutusten tulisikin näkyä laajemmin vain välillisesti.
Ymmärrän pointin ainakin sillä tasolla että on runoutta (ja muutakin taidetta), joka luonteensa puolesta pysyy pienten piirien juttuna ja jonka tavoitteet ovat jossain muualla kuin laajan yleisön tavoittelussa (toisaalta sitten ei ole syytä valitella kun laaja yleisö ei tavoitu). Ja läpitunkematonta obskurantismia ei Eliotkaan arvosta, runon täytyy puhua edes sille pienelle yleisölle.
Toisaalta väitän kuitenkin, että runouden ainoa tehtävä ei voi olla uudistaa kieltä kollektiivisella tasolla. Ainakin huomauttaisin, että sama kielen uudistamisen tavoite voi rajoittua myös yksilötasolle, yksittäinen henkilö, minä tai sinä tai hän, löytää tavan verbalisoida jotain jonka tietää, tuntee tai kokee mutta jota ei ole osannut sanoiksi pukea: tämä pätee erityisesti alueilla joissa konkreettinen termistö koetaan riittämättömäksi. Lukija voi myös kohdata itselle uusia ajatuksia, tuntemuksia, kokemuksia jotka ovat aiemmin välittyneet vain huonosti konkreettisen kielen avulla (uskonnollisessa mystiikassa runous on joskus ainoa tapa puhua, mutta myös Alkon viinihyllyjen kuvaukset soveltavat lajityyppiä).
Kieli elää käyttäjistään ja kieli on jokaisen käyttäjän joten runouden tehtävä ulottuu jokaiseen, ja tällöin yleisön suuruudella ei ole merkitystä, ennemminkin niin yleisön kuin runouden laaja-alaisuudella.
(Runoudella voi olla myös muita tehtäviä, esim. asioiden muistamisen helpottaminen kun ne laitetaan runomittaan...)

Edellisestä aiheesta johtuen on totta, että runous tapaa vaatia aktiivisempaa lukemista kuin monet muut tekstilajit, lukijan pitää tuoda vahvemmin itsensä mukaan olemaan vuorovaikutuksessa tekstin kanssa, neutraalilla vastaanottamisella ei yleensä saada mitään. Tämä tarkoittaa vaatimusta tulkintaan. Ainakaan itse en kuitenkaan tahdo ajatella, että tulkinta tarkoittaisi jonkinlaista ristisanan ratkontaa, jossa kun kuvavihjeet on keksitty oikein pystyriville muodostuu salasana mitä runoilija on tarkoittanut (pidän ristisanoista, mutta ne ovat oma juttunsa). Runoilijan intentio on eittämättä tärkeä asia, mutta lopulta itse pidän lukijana keskeisempänä lukijan kokemusta. Ja sitä ei synny jos lukija pitää itsensä piilossa.

Joskus tämä kokemusyhteys syntyy nopeasti, joskus se vaatii hieman hakemista ja kontemplointia, ja joskus se jää syntymättä. Sitten ei auta kuin siirtyä eteenpäin, ei kaikki ole kaikille.

Olen arvellut ja arvelen nytkin että varsin merkittävä syy runouden välttelyyn nykykulttuurissa, jopa muuten paljon lukevien keskuudessa, on runouden marginaalinen näkyvyys. Joskus aikoinaan vähän jokaisen vähänkään juhlallisemman tilaisuuden ohjelmaan kuului runonlausuntaa, ja monissa lehdissä oli (usein palstantäytteenä mutta kuitenkin) siroteltuna runoja. Epäilemättä tuo oli usein pompöösiä ja jäykkääkin, mutta samalla se kuitenkin piti huolen että runous oli esillä vähänkään lukevan tai kulttuuritapahtumissa käyvän henkilön elämässä.
Nykyään monelle keskeisin, ja mahdollisesti viimeisin, runouskokemus on koulussa laadittu runoanalyysi, jossa edellämainitun ristisanamaisesti ratkotaan intentioita ja keinoja ja suoritus pisteytetään ja vaikuttaa arvosanaan. Äidinkielenopettajat, arvostan suuresti teitä ja työtänne, mutta...

Toinen ongelma on että kaikkea runoutta ei välttämättä sellaiseksi huomata. Suomessa lauletun runouden traditio on pitkä ja yhä jatkuva, laulujen sanoihin on perinteisesti panostettu (täällä ei popeinkaan kappale helposti pärjää "uu beibi jeah"-tasoisilla sanoituksilla) ja myös runojen säveltäminen lauluiksi on ollut hyvin yleistä.
Joskus niin että yhteys on jo hämärtynyt. Kun olen viime aikoina selaillut runoantologioita niin oma hupinsa on ollut huomata tuttuja tekstejä joista ei ollut varsinaisesti ajatellutkaan että niillä on tunnetut runoilija-kirjoittajat. Jaakko Juteini kirjoitti Arvon mekin ansaitsemme, Valter Juva Karjalan kunnailla, J.H.Erkko No onkos tullut kesä...hauskinta oli huomata tässä blogissa ääneen arvostamani Unto Kupiaisen kirjoittaneen sanat Teinilauluun, opiskelijapiireissä tunnettuun juomalauluun (toisen tunnetun juomalaulun, joka tunnetaan nimellä Eino Leinon juomalaulu, nimi on virheellinen: kirjoittaja on Heikki Asunta ja oikea nimi Pieni episodi).
Toisaalta osa nykyrunoilijoista pyrkii aktiivisesti nostamaan esiin runollisuuden arkielämän kokemuksissa, esim. löydetyissä teksteissä, hakukonerunoudessa yms. Joskus näissä on ehkä itsetarkoituksellisen kikkailun makua, mutta usein myös oivaltavuutta (ja tekstimuotona nämä voivat olla aika helposti tutustuttavia myös lukijoille joilla ei ole laajaa perehtyneisyyttä runouden kaanoniin).

Oma ongelmansa on myös runoudesta kirjoittaminen ja esim. kritiikkien lukeminen. Kriitikko voi kirjoittaa teoksen suhteesta muuhun runouden traditioon, käytetyistä keinoista, rytmiikan ja kuvien yms. tärkeydestä mutta jos lukija etsii tietoa onko runo tai niiden kokoelma hyvä vai huono, niin saanee pettyä...jos runous vaatii lukijan aktiivista osallistumista, niin kokemuksen saa kokemalla, ei lukemalla kokemuksesta. "Mitä kannattaisi lukea"-suosituksia ei kannata ihan kauheasti kuunnella ennen kuin on jotain käsitystä itsestä runojen lukijana, ja tämä on tietysti helposti ahdistavaa henkilölle joka ei runoja ole lukenut (trust me, I've been there).

------------------------------------------

Näistä ajatuksista saa tulla olemaan samaa tai eri mieltä ensi torstaina 6.7. Helsingin keskustassa järjestettävälle Runokävelylle, tai muuten vaan juhlistamaan sitä että runous on helppoa ja hauskaa silloinkin kun ei ole.
Runokävely1A
Aloitamme Runebergin patsaalta kello 16, sieltä jatkamme kahdelle muulle muistomerkille joissa kussakin vietetään noin vartti ennen asettumista Kansalaistorille (jos sää on huono, olemme sisällä Sanomatalossa). Myös päivänsankari Eino Leino on tietysti huomioitu.

Tapahtuman kynnykset pyritään pitämään matalina, varsinaista lausuntaa tai esitelmöintiä ei ole luvassa mutta keskustelua ja lukemista itsekseen tai ääneen. Tai hengailua ja sen katselemista ja kuuntelemista kun muut lukevat runoja.  

Olet tervetullut runokävelylle!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:
1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him? 
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!
#runokävely

30.6.17

Kesäkuun luetut

Barbara Pym - Some Tame Gazelle
Olga Tokarczuk - Alku ja muut ajat
A.E.Ingman - Rimpisuon usvapatsas
Lucius Shepard - Kalimantan
Rex Stout - Puuttuva lenkki
Lucius Apuleius - Kultainen aasi
Alexandra Berková - Magoria
Susanna Tamaro - Kulje sydämesi tietä
Tirso de Molina - The Last Days of Don Juan
J.M.G. Le Clézio - Kuume

Roland Krischel - Tintoretto
Alberto Manguel - A Reader on Reading

Kesäkuussakin tuli luettua kohtuullisesti, vaikka kaikenlaista muutakin oli ohjelmassa, Kuopiossa tuli käytyä ja tietokonepelejä pelattua ja muuta sellaista.
Haasteet etenevät omaa tahtiaan, Helmet-haasteessa ei ole enää kovin monta kohtaa jäljellä (tosin osa niistä onkin sitten ehkä hieman työläämpiä tai vaikea keksiä mitä niihin vielä keksii).

Eiköhän heinäkuussakin jotain tulla lukemaan, lukumaraton on tulossa ja ensi torstaina liikuskellaan Helsingin keskustassa runoja lukien, tervetuloa mukaan.





mies nainen muu
englanti 90 93 2 185
suomi 49 38
87
saksa 38 9
47
ranska 34 11 2 47
japani 34 9
43
italia 35 2
37
ruotsi 21 10
31
venäjä 25 5 1 31
norja 12 3
15
tsekki 12 2
14
espanja 11 2 1 14
tanska 7 2
9
arabia 6 1 1 8
puola 4 4
8
unkari 5 1 1 7
viro 4

4
portugali 2 2
4
kiina 3 1
4
islanti 2
2 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1
katalaani
1
1

410 202 16 628

29.6.17

J.M.G. Le Clézio - Kuume

 

Olen ranskalaisen nobelistin J.M.G. Le Clézion tuotantoon tutustunut aiemminkin, silloin myöhäisempien aikojen lastenkirjan parissa ja nyt varhaistuotannon novellien: eroja oli mutta vähän yhtäläisyyttäkin.

Kirjan yhdeksää novellia luonnehditaan takakannessa sielunmaisemiksi ja impressionistisiksi, ja osuvasti: kovin selkeitä juonia ei ole odotettavissa (tai ainakaan dramaattisia kaaria) ja keskeisempänä on hetkelliset tunnelmat ja kokemukset. Novelleissa vyörytetään aistikokemuksia, tuntemuksia, ajatuksenpätkiä sellaista tahtia että lukijalle välittyy usein hyvin konkreettisiakin kuvia ja tunnelmia, ja kokemusten määrä ja taajuus tuo kerrontaan neuroottisen, ahtaan, ahdistuneen sävyn (ja kirjailija toteaa novelliensa olevan kertomuksia hulluudesta). Keskustelutkin ovat nakuttavan päämäärättömiä, taukoja tuovat ajoittaiset siirtymiset toisiin tekstilajeihin (Martinin lehtihaastattelu, Vanhuuden päivän sisätarina). Se tunne kun herää kello neljä yöllä niin kovaan kipuun että tuntee kuolevansa, ja kuolevansa yksin ja hylättynä, Beaumont haluaa siitä kertoa jos et vielä kokemusta tiennyt.

Erityisesti haluaisin nostaa esiin niminovelli Kuumeen fyysisyyden, kuvauksen kuinka Roch, helteessä ja välinpitämättömyydessä kylpien, vaeltaa kohti työpaikkaansa. Sairaus ottaa valtaansa, kuume nousee, migreeni ja pahoinvointi, ja henkilökohtainen kokemus paisuu kohti maailmantuskaista globaalia järjestystä. Kerronnan painostava vellovuus auttaa kyllä myös lukijaa osallistumaan kokemukseen (lisäksi minulle nousi novellin luettuani myös kuumetta, mutta se oli luultavasti sattumaa. Luultavasti).


Katu värähteli Rochin jalkojen alla kummallisesta maanalaisesta elämästä. Jossain syvällä vilisivät pienet näkymättömät eläimet, bakteerit ja mikrobit, loiset; vilisivät pienet näkymättömät eläimet, bakteerit ja mikrobit, loiset; oikeastaan kaikki lainehti ilmassa, maassa ja vedessä; jonkinlainen hämärä, salaperäinen elämä, lyhyt ja hetkellinen kuin kärpästen, paisutti koko maailman pintaa. Eliöt erittivät lakkaamatta, valuivat kirveltäviä nesteitä. Kaikkialla oli rauhasia, näkymättömiä rakkoja jotka kuplivat syvällä materiassa. Jalkakäytävät, talojen seinät, taivas, ohikulkijoiden iho olivat todellisia elimiä, eläviä osasia joita puistatti kutakin sama omituinen sairaus.

Tällaisella konkretian, yksityiskohtaisten kokemusten vyörytyksellä Leila Adlerin käännösurakka ei varmaan ole ollut helpoimpia, ja lisäksi käännös osoittaa ikänsä joissain kohdissa (ilmeisesti pikakahvi ja farkut eivät olleet vielä tunnettuja termejä 1967...), ja pariin kertaan puhutaan myös hiilihaposta kun tarkoitetaan hiilidioksidia...

Avaan tällä bloggauksella Juhan uuden novellihaasteen: 9 * Le Clezio.

26.6.17

Epälukumaraton 26.6.

Kun säät ilmeisesti lämpenevät enemmän vasta viikon loppupuoliskolla, ja blogistanian seuraavaan lukumaratoniin on vielä hetki aikaa, niin tässähän voisi vetää vaikkapa perinteisen epälukumaratonin, eli keskittyä tietokonepeleihin seuraavan 24 tunnin ajan.
Toivoen tietysti että Steam ei kaadu kesäkampanjasta tms eikä muitakaan teknisiä häiriöitä tule...

Odottamassa on pari peliä aika loppusuoralla, pari peliä joita olen jo ehtinyt jonkin matkaa aloitella ja odottamassa myös jotain minulle uusia pelejä, menen sen mukaan minne fiilis vie.

Ja aloitan nyt kello 14, ja tarkoitus olisi jatkaa huomiseen noin samaan aikaan (aion kyllä nukkua siinä välissä.
Milläs aloittaisi? Oknytt vai Reigns?

15.00

Aloitin Reignsilla, kasuaalilla hallintapelillä jossa hallitaan kuningaskuntaa, ja tasaisesti tulee vastaan joko-tai-valintoja joilla on sitten monenlaisia vaikutuksia...

Tarkoituksena on pitää niin kansa, kirkko, armeija ja talous (kuvattu ruudun ylälaidan symbolein) riittävän tyytyväisenä, niin etteivät valu nolliin eivätkä myöskään kohoa huippuun, koska kummallakin on huonoja vaikutuksia...ja kun huonot vaikutukset lopulta iskevät niin kuningas kuolee ja uusi tulee tilalle, ja jonkin verran edellisten resursseja ja tavoitteita sitten seuraa mukana.
Jonkin verran toistaa itseään joten on sopiva peli silloin tällöin pelata vähän aikaa, nyt neljä kuningasta kohtasi turmansa, osa nopeammin ja osa hitaammin...rutto, ylensyönti ja armeijan ja markkinavoimien vallankaappaus koitui kohtaloksi.

Sitten kävin hetken siistimässä Quell Reflectiä, pulmapeliä jossa tietyillä liikkumismekanismeilla keräillään pallolla kentiltä helmiä. Olen jo läpäissyt kaikki kentät, mutta kussakin kentässä on siirtolaskuri tunnetulla optimisuorituksella, enkä ole niitä kaikkia ratkaissut. Samoin joka kentässä on piilossa jalokivi: nyt kävin etsimässä viimeiset puuttuneet jaloivet, täytyy katsoa josko jaksan vielä pähkäillä puuttuvat optimisuoritukset.

Olisko sitten se Oknytt.

16.45

Oknyttin toinen luku selvitetty (ekan pelasin aikaisemmin, vielä on muutama jäljellä).
Mekaniikoiltaan aika peruslaatuinen point-and-click-seikkailu, eli tutki paikkoja, juttele muiden henkilöiden kanssa jotka yleensä haluavat jonkun esineen joka on haettava toisesta paikasta että antavat seuraavan esineen jolla pääsee etenemään hieman eteenpäin...

Pelin erikoispiirre onkin aihepiiri, tarina kertoo pienestä olennosta joka seikkailee öisessä mustavalkoisessa maastossa, ja kohtaa skandinaavisaduista tuttuja olentoja, keijuja (siis älvor), Näkin (Näcken), tonttuja yms. Tai vaikka kaivonhaltian.


Tähän mennessä ollut viehättävä ja kun eteneminenkin on mennyt ihan jouhevasti (eli peli ei toimi ihan oudolla logiikalla) niin ollut aika symppis tapaus. On siellä jotain "kokeile kaikkea kaiken kanssa"-kohtia mutta noin yleensä peli etenee, ja on aika viehättävän tunnelmallinen.
Mutta otetaas taas jotain muuta.

18.00

The Deed oli näitä RPG Makerilla tehtyjä pikkupelejä, joissa harrastetaan paljon tarinavetoisuutta yksinkertaisilla mekaniikoilla (aiemmin olen blogannut To the Moonista ja A Bird Storysta). Tämä on varsin tiivis paketti, päähenkilö vierailee isänsä syntymäpäivillä tarkoituksena tappaa sisarensa, sitten talosta pitää vain etsiä hyvä murha-ase ja jotain jolla lavastaa joku muu syylliseksi (ja jutella muiden henkilöiden kanssa että tietää millä tavoin nämä voisivat olla epäilyttäviä).


Nopea, ihan hauska, ja varmaan kohtuullisen määrän uusintapelikertoja kestää että voi testailla eri yhdistelmiä läpi. Mutta samalla turhankin yksinkertaisen, olisi kiva rakentaa monimutkaisempiakin lavastuksia.

Tjooh, olisiko sitten peliklassikko?

20.15
Klassikko on tietysti Baldur's Gate II: Shadows of Amn, AD&D-pelien terävintä kärkeä. Pelailin sitä aikoinaan reilu 15 vuotta sitten tuskin edes puoleenväliin, ja nyt kun se oli restauroitu ja uudelleenjulkaistu niin pitihän siihen tarttua. Ja hauska se on edelleen.

Olin jo aiemmin pelannut hahmoni, puolhaltiabardi Merchgwyntin ulos Irenicuksen vankilasta (siis ensimmäisen, lyhyen luvun) ja nyt lähdin kokoamaan sitä ryhmää jonka halusin. Jotain taustatietoja oli ja kävin selvittelemässä netistä vähän sopivia NPC-hahmoja ja mistä heidät löytää (vähän kompensaatiota sille että bardi ei ole mikään powergamer-valinta hahmoksi) ja nyt sain koolle sellaisen ryhmän jolla voisin nyt lähteä seikkailemaan.

Eli oman bardini seurana Minsc, Jaheira, Anomen, Jan Jansen ja tuon kuvan jälkeen kävin vielä vaihtamassa Yoshimon Keldorniin.

Jaahas, jatkaisiko tuota vai pelaisiko taas välillä jotain muuta.

21.00

Jotain muuta, muutama taso Pythagoriaa. Joka on näitä pieniä pulmapelejä joista pidän, ja tässä ratkotaan geometrisia laskutehtäviä, kuuminta hottia siis.

Minimalistinen toteutus, tasoja sen verran ja sopivasti monimutkaistuen että tämän aivojumpan parissa tovin viettää. Ja nämä ovat juuri sellaisia pelejä joita ei ilman Steamin kaltaisia digijakelualustoja oikein tehtäisi...(vastaus kuvan tehtävään on muuten 9)

22.30

Oknyttin kolmas luku pelattu, kaivosluolista on selvitty eteenpäin. Yhä on viehättävä, ja mitäköhän myyttiolentoja seuraavassa luvussa tulee...

9.45
Illalla pelailin vielä hetken Baldur's Gatea ja Pythagoriaa, nyt aamulla heräämisen ja aamutoimien ohessa lisää Baldur's Gatea.
Tällä hetkellä selvitellää DeArnicen linnan ongelmia, siellä riehuvat peikot ja yuan-ti. Vähän joutui säätämään että pääsi kaupungista pois, muistelin että sillä muinaisella pelikerralla viihdyin pääosin kaupungissa jossa tekemistä riitti myös yllin kyllin, nyt lähdinkin sitten samoamaan muualle. Katsotaan nyt mitä tästä tulee.
Pikkuhiljaa alkavat myös taktiikkakin kehittyä, jos on mahdollista suunnitella taistelut niin miten ne toteutetaan (ryhmässä ei ole yhtään taitavaa hiiviskelijää joten bardini scouttaa ja yrittää houkutella vihollisia yksi kerrallaan muun ryhmän luo...)

11.30

Jatketaan. Kävin kaupassakin kun kylppärin lamppu oli palanut (ostin samalla myös ruokaa).
Steamissa oli aamupäivällä jotain ongelmia, ruutukaappaukset ja achievementit eivät toimineet, eivät myöskään kaikki pelit mutta osa kuitenkin.

Tangled Up on ulkoiselta tyyliltään sellaista blingblingiä josta en niin pidä mutta alkututustumisen perusteella siinä on kuitenkin potentiaalia toimivaksi abstraktiksi puzzlepeliksi.

Eli tarkoituksena ohjailla noita punaista ja sinistä pallukkaa keräämään tähdet ja lopuksi kohtaamaan reittien reittien keskipisteessä alueen reunoilla olevilla varauksilla (vaikutusalueella vastavärinen pallukka siirtyy ruudun lähemmäksi, samanvärinen taas ruudun kauemmaksi). Tähän mennessä kohtuullisen yksinkertainen, saa nähdä millaiseksi kehittyy ylemmillä tasoilla.

Sitten vähän Oknyttia eteenpäin, ja kun Steamin ongelmat selvenivät niin Reigns toimi taas, ja taas pari kuningasta selvitteli ongelmia.

Jaahas, vieläkö testaisi jotain muuta vai jatkaisi Baldur's Gatea tai Oknyttia.

12.30
Oknyttin neljäs luku selvitetty, hyvin etenee.

Vasemmalla on bysen, oikealla lyktgubbe, ja tuon jälkeen lyktgubbe vie yli suon seuraavaan paikkaan.
Mutta olisiko sitten aika laittaa taas bardi laulamaan. Tai ehkä syödä ensin.

14.15

Baldur's Gate II:n parissa vietin maratonin loppusuoraa, de'Arnisen linnassa tapettiin peikkoja ja tutkittiin paikkoja. Katsotaan nyt miten käy kun varsinaiset pomotaistelut tulevat vastaan...

Ja lopuksi kävin katselemassa vähän Quell Reflectin puuttuvia kenttiä, sain pari ratkaistua ja ne loput näyttävät sen verran epämääräisen laajoilta että niiden suhteen taidan suosiolla joko jättää optimiratkaisun etsimättä tai sitten katson jonkun netin neuvokkiohjeen...

Lopetan nyt tältä istumalta, mutta kyllähän tuo Oknytt pitää käydä läpipelaamassa lähipäivinä, ja bardikin saanee laulaa...

24.6.17

Tirso de Molina - The Last Days of Don Juan

 

Kun joku vuosi sitten katsoin Mozartin Don Giovanni -oopperaa niin jossain vaiheessa hoksasin että niin tosiaan, tämähän on opera buffa: jotenkin öisen lavastuksen synkkyys, murtuneiden sydämien ja kunnioiden katkeruus ja päähenkilön vajoaminen helvettiin ankarien moraliteettien saattelemana saivat ajoittain moisen unohtamaan...

Tirso de Molinan näytelmä 1600-luvun alkupuoliskolta (tarkasta vuodesta on epäselvyyttä ja ilmeisesti myös näytelmän kirjoittajasta on epäilyksiä...), Sevillan veijari ja kivinen vieras, kertoo jotakuinkin saman tarinan: nuori aatelismies Don Juan viettelee neitsyitä koska se on kivaa, seurauksista välittämättä, tappaa yhden nuoren naisen isän, myöhemmin pilkkaa tästä tehtyä kivipatsasta, kivipatsas tuleekin vierailulle Don Juanin luo ja tempaa tämän helvetin syövereihin, jälkikatselmuksessa kaikki muut saavat toisensa.
Ja sävy on vielä koomisempi: aloitetaan suoraan toiminnasta, tapahtumat etenevät äkkiväärää vauhtia ja kaikki henkilöt puhuvat pisteliään humoristisesti.

Catalina: Your poor father. He was upset.
Don Juan: The old always cry. It's all they have left. Come on - it's getting dark. Time to find the Marquis!
Catalina: You mean you're throbbing for his woman. Why don't they see you coming? Why don't they scent you're on heat? You're a locust who preys on virginity; you gobble up girls like fresh corn. You should have a warning sign, written in your britches: "Caution: Deflowerer of maids. Do not be fooled by this man's name, he's the greatest cheat in the whole of Spain!"
Don Juan: I like that. Very catchy.
They exit.

Ottaen huomioon, että tämä on varhaisin dramatisointi Don Juanin tarinasta, päähenkilö pyyhältää esiin ja läpi näytelmän kuin luonnonvoima. Hahmona täysin monomaaninen, läpeensä häikäilemätön ja moraaliton, ja naiset joita Don Juan haluaa lankeavat vauhdilla (näytelmä ei muissakaan vaiheissaan hidastele joten myöskään viettelyihin ei käytetä turhia aikoja). Tämä tietysti myös oikeuttaa sijainnin klassisessa jaossa komedian puolella: lopussa pariskunnat saavat onnellisesti toisensa ja paha saa palkkansa niinkuin pitää, tätä asetelmaa ei hetkauta se, että paha sattuu olemaan näytelmän nimi- ja päähenkilö.
Ja tietysti Don Juan hahmona, yksioikoisuudestaan huolimatta mutta ehkä luonnonvoimuuden vuoksi, on jäänyt elämään lukuisina eri versioina, ja tällä versioiden lukuisuutena ja menestyksenä tämän näytelmäversion sovittaja Nick Dear perustelee varsin vapaata käännöstään. Tarina on tietysti sama, mutta esim. Don Juanin palvelija Catalinon on vaihtunut naiseksi, Catalinaksi, ja puheissa käytetään kyllä brittiläistä puhekielisyyttä runsaasti hyväksi...

Ripio: Well, if you was me, I would not let myself be driven half mad by some bird I was in love with who loved me back in return with compound interest. If she was cool - if she was giving you the elbow - if she looked the other way when you came by and gobbed at passing children - I might counsel flattery, presents and sleepless nights strumming your guitar. However, if you worship her and she worships you, don't much about, get married.
Octavio: Fool! Where's the romance in that! Weddings are for slaves and washerwomen.
Ripio: Nothing wrong with a nice wet washerwoman. Spreading out her laundry in the sun. Scrubbing her smalls in a steam-bath. Kind and generous people, do anything for a bloke in need. Not like some I could mention.

Kuten toisessakin lukemassani aikakauden espanjalaisnäytelmässä, on tässäkin tietysti moraalis-uskonnollista pointtia: jossain vaiheessa Jumalan armo kääntyy oikeudeksi, ei kannata luottaa siihen että nyt voi elää kuin pellossa, pyyhitään sitten joskus nykyiset synnit katumuksella ja ripillä pois, paskiaisia odottaa helvetin tuli.
Mutta Don Juanin hahmoon ja tarinan draamaan eittämättä myös kuuluu että katumusta ei osoiteta, ja lopussa käy huonosti: kummankin poisotto heikentäisi draamaa.
Leena Krohnin Umbrassa sivuhenkilönä esiintyvä Don Giovanni on tietysti päässyt pakoon kivistä vierasta, mutta kohtalona on rappeutunut vanhuus Suomessa niin että kaikki sekin mikä olisi antanut aihetta katumukseen on haihtunut...ristiriidan banaalius häiritsee Umbraa, ja toisaalta, eipä kai tuokaan mikään onnellinen loppu ollut.

21.6.17

Susanna Tamaro - Kulje sydämesi tietä

 

Kun kirjan ensimmäisillä sivuilla on viittauksia Pikku prinssiin niin kirjan nimen henkimän estetiikan kera aloin huokailla syvään, että onko tässä sitten taas luvassa rasittavan latteaa teepussifilosofiaa.

Susanna Tamaro kuitenkin skarppaa jonkin verran. Kirja (suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) on isoäidin laatimia päiväkirjamuotoisia merkintöjä, jotka on kuitenkin tarkoitettu tyttärentyttärelle, joka on tuolloin toisessa maassa: isoäiti Olgan terveys rapistuu ja kuolema odottelee jo, ja suhde tyttärentyttäreen on ollut hieman ongelmallinen (samoin kuin nyt jo kuolleeseen tyttäreen), ja näissä merkinnöissä Olga avaa omia taustojaan, mitkä olivat suhteensa omiin vanhempiinsa, puolisoonsa, tyttäreensä jne, ja tämä oma tarina onkin kirjan ydin.

Filosofointia, ja osa siitä latteaa, toki on mukana, mutta sitäkin värittää kertojan luonne, tietty suorapuheisuus ja toisaalta välittyvä näkemys että ei tämä Olga nyt niin ihastuttavan viisas ja hyvä ollut, joskus hyvinkin kyseenalainen. Ennemminkin kiinnostava oli kuinka piirteet, suhteet ja ongelmat välittyvät sukupolvelta toiselle, joskus samoina ja joskus vastareaktioina, Olgan hankaluudet oman äitinsä kanssa (ja innokkuus syyttää tätä) heijastuvat Olgan tyttären hankaluuksina (ja innokkuutena syyttää tätä) ja ilmeisesti myös tyttärentyttären...tämä viesti tyttärentytärelle on ehkä vähän epämiellyttävää ("tulet sekaisin olevasta suvusta ja luultavasti toistat itsekin samat virheet") mutta ehkä sitten kuitenkin tarpeellista.
Tuon ympärillä oli sitten niitä "seuraa sydämesi ääntä"-juttuja, populaareja fiilistelyjä, ihan tarpeeksi, kiitos vaan.

En nyt mitenkään ihastunut tähän, oli se parempi kuin pelkäsin ja ihan leppoisasti luettava mutta ilman Frau, Signora & Bibi -haastetta en olisi varmaan tähän tarttunut eikä sekään nyt niin suuri menetys olisi ollut...

17.6.17

Alexandra Berková - Magoria

 

Hmm hmm hmm.
Varsin merkillinen oli tämä Alexandra Berkován kirja (suomennos ja loppusanat Eero Balk), satumaista allegoriaa kerrottiin proosarunouden keinoin. Alaotsikko kirjalle on "tarina suuresta rakkaudesta", ja kirjan läpi kulkeva juonne onkin Kalvosiiven ja Yrjänän rakkaus, joka päätyy kuitenkin ongelmiin kun Yrjänä katoaa, Kalvosiipi sitten vaeltaa seurasta toiseen etsimässä Yrjänää ja sitten kun tämän löytää niin...
Toisena isona tarinana on Jotaarkan nouseminen yhteiskunnan poliittisessa arvoasteikossa kun aiempi naisyhdistyksen johtaja Janinka katoaa.

Kirja on kirjoitettu kommunistisen Tsekkoslovakian vedellessä viimeisiään vaikka se vasta 1991 julkaistiinkin ja kolme vuotta myöhemmin ilmestyi suomeksi, ja, no, se on luonnollisesti kirjan aiheena (Magoria on maan nimi, suomeksi ilmeisesti lähellä olisi "Hölmölä"). Kerrontaa kuitenkin lainaillaan enemmän satuperinteestä, kiin kansansaduista kuin taidesaduistakin: läheinen yhteys oli Andersenin Lumikuningattareen, ja tätä lukiessa päässä kummitteli myös Pessi ja Illusia ja jotenkin mielikuvani Jotaarkasta näytti kovasti muumien Vilijonkalta (ja kirjailija ajoittain puhuttelee lukijaa "rakkaat lapset", vähän kuin Vaculikin Marsut, ja onhan Tsekkoslovakia ollut mm. lastenanimaatioiden merkkimaita).
Kerronta on tosiaan lähinnä proosarunoutta, eli osin aikamoista "mitäköhän minä oikein tässä luen"-vetoa ja osin ilahduttavan kauniita ilmaisuja (ja mukana on puhutun kielen klangia, eli tämä voisi kuulostaa hyvältä ääneen luettuna). Kääntäjä Balk ei oletettavasti ole alkutekstille orjallisen uskollinen vaan nimenomaan suomentaja.

Tällaisiin teoksiin inspiroi Frau, Signora & Bibi -lukuhaaste.

Niin: Jotaarkka haaveilee nousevansa Liejukauno Tonkion rinnalle, ja se, että häntä on mahdoton tuhota, olisi myös Jotaarkan rauhan tae. Jotaarkka aavistaa jotenkin, että Tonkio ja hän - että he kaksi yksinkertaisesti - eh, voimakkaita tunteita on vaikea ilmaista sanoin - että he yksinkertaisesti kuuluvat yhteen, no - ja tulihan se sanotuksi. Jotaarkka lehahtaa purppuraiseksi: niin: Tonkion rinnalla hän punastuu kohti korkeampia päämääriä...
*
Erotamme aikamme modernissa ajattelussa kolme perussuuntausta, nimittäin: kenoon, hyssynmyssyyn ja alakautta koukaten:
teesi: ihminen oppii virheistään.
antiteesi: yksikään oppinut ei ole tipahtanut taivaalta.
synteesi: joka erehtyy, on oppinut, pääsee taivaaseen eikä tipahda.
(ennen kuin professori ehtii loppuun asti, hänet nappaa nokkavarpunen)