31.12.17

Joulukuun ja vuoden luetut

Joulukuussa luin näitä:

Heinrich Böll - Palavat sielut
Adam Mickiewicz - Pan Tadeusz
Gustafva Sofia Hjärne - Hämeen linna
Elizabeth Bowen - The Heat of the Day
Hilja Liinamaa-Pärssinen - Muistojen mailta
Marina Tsvetajeva - Piru ja muita kertomuksia

Aleksandr Manzos - Kaikkien aikojen pelit

...eli suhteellisen vähän, erityisesti nyt tässä vuoden lopussa ei ollut mitään loppukiriä: haasteet olivat siinä kunnossa kuin ne saivat olla, ja niinpä olen nyt lukenut enemmän sarjakuvia ja vähän tietoakin, katsellut leffoja ja sarjoja, pelannut tietokonepelejä...ja tietysti myös pari kirjaa on kesken, mutta ne saadaan loppuun vasta ensi vuoden puolella.

Ja kun vuosi on lopussa, on hyvä hetki tarkastella mitä vuoden aikana on tullut luettua, ja tämän tilastointia auttaa kun olen jo pitemmän aikaa pitänyt yllä tilastoa kaunokirjallisuuden lukemisesta, seuraten kirjan alkukieltä ja kirjoittajan sukupuolta, tässä lukuja kuuden vuoden ja kahden kuukauden ajalta.



mies nainen muu
englanti 100 100 2 202
suomi 54 41
95
saksa 43 11
54
ranska 35 12 2 49
japani 35 9
44
italia 37 2
39
venäjä 26 7 2 35
ruotsi 22 12
34
norja 13 4
17
espanja 11 4 1 16
tsekki 12 2
14
unkari 7 2 1 10
tanska 7 2
9
arabia 6 2 1 9
puola 5 4
9
viro 4 1
5
kiina 3 2
5
portugali 2 2
4
islanti 2
2 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1
bengali 1

1

441 227 17 685

-----------------------------


Kun vertaa vuoden takaisiin lukemiin, saa vastaavan taulukon tehtyä tälle vuodelle:



mies nainen muu
englanti 14 12 0 26
saksa 11 9 0 20
suomi 9 5 0 14
venäjä 3 5 1 9
italia 6 2 0 8
espanja 3 4 0 7
ranska 3 2 0 5
ruotsi 2 3 0 5
norja 1 3 0 4
unkari 2 2 0 4
tanska 2 2 0 4
arabia 1 2 0 3
puola 2 1 0 3
japani 2 0 0 2
katalaani 0 2 0 2
tsekki 0 1 0 1
viro 0 1 0 1
kiina 0 1 0 1
serbo-kroatia 0 1 0 1
hollanti 0 1 0 1
kreikka 1 0 0 1
iiri 0 1 0 1
latina 1 0 0 1
malta 1 0 0 1
bengali 1 0 0 1

65 60 1 126

Yhteensä siis luin 126 kaunokirjallista teosta (proosaa tai runoa: sarjakuvia tai tietokirjoja ei ole luvussa mukana), joista kaikista bloggasin: keskenjääneitä oli tietysti muita, ja joitain antologioita joita selailin läpi mutten varsinaisesti katso "lukeneeni". Viisi kirjaa vähemmän kuin viime vuonna, mutta suuruusluokka on kuitenkin sama.


Kirjailijoiden sukupuolijakauma pysyy täpärästi miesvoittoisena, mutta Frau, Signora & Bibi -haasteen vaikutus kuitenkin näkyy, tällä kertaa luvut ovat melkein tasan kuin aiempina vuosina suhde on ollut varsin tasaisesti noin 2:1 mieskirjailijoiden puolella, kuten näkyy tästä pitkän aikavälin kuvaajasta.


Vaikka varsinaisina lukukielinä onkin suomi ja englanti ja satunnainen ranska (ruotsiksi en tainnut tänä vuonna mitään lukea), niin kirjoitettuja alkikieliä tuli kuitenkin ihan reipas nippu: uusina kirjallisuuskielinä blogiin tuli edustus katalaanista, maltasta ja bengalista.

Englanti jatkaa dominointiaan mutta myös saksa oli hyvin vahvasti edustettuna, niin yllämainitun FSB:n vaikutuksesta kuin muutenkin. Viimevuotisesta lukemasta suomikin palasi taas kärkikolmikkoon, epäilemättä niin Runohaaste kuin Helmet-lukuhaaste vaikuttivat asiaan, molemmat kun kannustivat nimenomaan kotimaisen kirjallisuuden pariin, ja venäjä, italia ja espanja ovat myös FSB-nosteisia vaikkei niiden asema pelkästään haasteesta johdukaan.
Jos vertaa pitkän aikavälin tilastoon, niin voi huomata että aiempina vuosina paremmin edustetut japani ja tsekki jäivät tänä vuonna varsin vähiin, ja kokonaan ohi menivät mm. portugali, islanti, slovenia, slovakia...
Pitkällä aikavälillä tilanne on kuitenkin yhä sama, englanti on hallitseva kieli ja suomi vahvana kakkosena, vaikka molemmat ovatkin supistuneet blogin vaiheissa, sen jälkeen kuuden hyvin edustetun kielen ryhmä joiden keskinäinen järjestys vaihtelee vuodesta toiseen. Viimeiseen neljännekseen tulee sitten monenkirjava joukko kieliä, osa isompia ja osa pienempiä, vaikka norjaa, espanjaa ja tsekkiä on kaikkia tullut luettua blogiaikana yli tusinan kirjan verran...

Kun yhdistetään kielten ja sukupuolten seuraaminen, voi huomata Frau, Signora & Bibi -haasteen vaikutus, tältä näyttää naiskirjailijoiden kielivalikoima tältä vuodelta:

Kun pitkällä aikavälillä se näyttää tältä:
Kärkiryhmä on sama ja samassa järjestyksessä kuin kaikessa luetussa, englanti, saksa, suomi, venäjä, ja jakaumaa on reilusti enemmän kuin pitkällä aikavälillä (tai viime vuoden vastaavissa piirakkadiagrammeissa, joiden trendien jyrkkyyden vuoksi olikin syytä julistaa FSB-haaste itselle...)
No, toisaalta tänä vuonna jäi lukematta japanilaisnaiset, ja blogin huomattavin kieli, jolla ei naiskirjailijoita ole vielä luettu, on islanti, olettaen että heitä ei ole anonyymien saagakirjailijoiden joukossa (siinä sloveniankielisessä antologiassa jonka olen lukenut oli myös naisia mukana, vaikka ovatkin tilastossa kohdassa "muu").

Miesten taulokoissa ei valtavia muutoksia näy, tässä tämänvuotinen:
ja tässä pitkän aikavälin:

Kielten kärkikolmikko on sama kuin muutenkin, ranska ja japani jäivät vähiin ja tsekki kokonaan pois, suurempi kielivalikoima painottui tällä kertaa naisiin.

Toki blogissa tapahtui paljon muutakin kuin luettiin kirjoja, mm. puhuttiin lukemisesta ja kuultiin kuinka muut puhuivat lukemisesta, tänä vuonna osallistuin paitsi Helsingin myös Turun kirjamessuille, kävelin Runokävelyllä, pohdittua omaa asemaa lukijana tai mitä sivistys on jne.
Vaikka luettuja kirjoja olikin viisi vähemmän kuin viime vuonna, bloggauksia tuli kuitenkin useampi, keskimäärin ei ihan joka toinen päivä mutta melkein.
Aika näyttää mitä tapahtuu ensi vuonna.

30.12.17

Lukuhaasteet - päättyvät, keskeneräiset, alkavat

Lukijana pidän lukuhaasteista, niiden kautta tulee tartuttua kirjoihin joita ei ehkä muuten tulisi luettua tai blogattua kirjoista jotka olisi ehkä jättänyt bloggaamatta (kaunokirjoistahan tapaan kyllä kirjoittaa mutta tietokirjoista ja sarjakuvista harvemmin), tai ainakin havaittua jotain uutta näkökulmaa lukemaansa.

Suhtaudun kuitenkin haasteisiin suht rennosti, joissain haasteissa etsin aktiivisesti uutta haasteeseen sopivaa lukemista, joka olisi ehkä jäänyt lukematta ilman haastetta, ja joissain toisissa luen mitä muutenkin lukisin, mutta bongailen jotain tiettyä piirrettä kun se tulee vastaan (ja jotkut ovat vähän molempia, pääosin kirjoja joita lukisin muutenkin, mutta jonkin verran myös tarkoitushakuisia poimintoja).
Joku ehkä kavahtaa lukemisen valikointiin näin ulkoisen tarkoitushakuisin perustein, minulle se sopii (toisessa yhteydessä vastikään huomasin hyvän fraasin "tyranny of your own taste", joka lienee sen "mukavuusalueen" hallitusmuoto...)

Tämän vuoden kestävistä haasteista olen jo laittanut kokoon Frau, Signora & Bibin (jossa tuli paljon sellaista luettavaa jota en olisi varmana muuten lukenut) ja Helmet-lukuhaasteen (paljon "tämän olisin lukenut muutenkin", muutama tarkoitushakuinen valinta).

Nyt päättyy myös pari muuta haastetta, joita olen tehnyt.
-----------------------------
Muuttoliikkeessä-haasteessa luettiin erilaisia maasta- ja maahanmuuttoon liittyviä kirjoja, pakolaisuutta, muuttamista työn, opiskelun tai perhene vuoksi, kolonialismia, yms.
Tässä kävi vähän samalla tavalla kuin Suketuksen aiemmassa Ihminen sodassa -haasteessa, en ollut juurikaan ajatellut että luen sotakirjoja enkä niitä haasteeseen erityisesti lukenut mutta kun haaste oli, niin huomasin että kyllä sota jossain muodossa oli mukana monessa kirjassa.
Sama oli Muuttoliikkeessä -haasteessa: jos olisi kysytty luenko kirjoja joissa on maahanmuuttoa, olisin vastannut että en, mutta kun asia nostettiin esille niin aihe näkyi lukuisissa kirjoissa, vaikka taas kerran en tainnut lukea varsinaisesti yhtään kirjaa juuri tämä haaste mielessä.
Olen aiheen nostanut esiin seuraavista kirjoista:

Nnedi Okorafor - Kabu-Kabu
Sergei Dovlatov - Ulkomuseo
Slavenka Draculić - The Taste of a Man
Merethe Lindstrøm - Days in the History of Silence
Somaya Ramadan - Leaves of Narcissus
Julya Rabinowich - Splithead
Hella Haasse - The Black Lake
Beryl Bainbridge - The Bottle Factory Outing
Ljudmila Ulitskaja - Iloiset hautajaiset
Euripides - Electra and other plays
Lucius Shepard - Kalimantan
Muriel Spark - Mandelbaumin portti
H. Rider Haggard - Kuningas Salomon kaivokset
Aino Kallas - Polttoroviolla
Emmanuil Kazakevitš - Sininen vihko
Gustafva Sofia Hjärne - Hämeen linna
Marina Tsvetajeva - Piru ja muita kertomuksia

Jotkut noista ovat ehkä vähän rajatapauksia, ja joitain muita rajatapauksia on ehkä jäänyt mainitsematta. Aiheen ikuisesta ajankohtaisuudesta kertoo varmaan kirjojen aikaskaala, aihe on esillä antiikin Kreikasta nykyhetkeen, ja varmasti myös tulevaisuuteen.
Huomasin kyllä, että tällä haasteella oli kohtalaisesti päällekkäisyyttä Frau, Signora & Bibin kanssa, ja taitaa tämä aihe muutenkin eri muodoissaan olla ollut suositumpi muiden maiden kirjallisuudessa, Suomessa tämä on uudempi aihe.

--------------------------------
Runohaasteeseenkin tuli bloggauksia muutama, joitain olisin lukenut muutenkin ja joitain erityisesti haettiin haastetta varten: haasteeseen sopivia teoksia ovat seuraavat:

Unto Kupiainen - Sotarunot
Jarl Hemmer - Viljan valtakunta
Helvi Juvonen - Kootut runot
Uuno Kailas - Isien tie
Heikki Asunta - Leirinuotio
Unto Kupiainen - Soutaja
Aino Kallas - Polttoroviolla 
Hilja Liinamaa-Pärssinen - Muistojen mailta

Toisin kuin monella muulla haasteeseen osallistujalla, minulla painotus oli vanhemmassa runoudessa, osittain ehkä jo unohtuneessakin (ja pari kirjaa jäi haasteen ulkopuolelle, kun ne ovat jo itsenäisyyttä edeltävältä ajalta): noiden lisäksi tuli myös luettua/selailtua muutamia antologioita, joista en bloggauksia tehnyt, ja harrastettua myös muuta runoaiheista toimintaa (mm. osallistuttua heinäkuussa Runokävelylle, jota jo toivotaan ensi vuodeksikin ja sen yhteydessä kirjoitettua runojen lukemisesta).
Vaikka itse olenkin jo jonkin verran runoista blogannut, niin olen ollut erittäin ilahtunut siitä, että kirjablogeissa yleisesti runouspöhinä on kasvanut, sitä on ollut esillä useammassa blogissa, ja kyllähän sellainen innostus piristää lukemista. Runoja tullaan siis lukemaan myös ensi vuonna.

-----------------------------------

Kesken olevia haasteita on muutama.

Novellihaaste II:ssa olen lukenut jo yhdeksän kokoelmaa, yhteensä 104 novellia, ja peukuttanut joka kirjan kohdalla yhtä novellia (kaikki seitsemän aihepiiriä on jo peukutettu kerran).
Lisää tulee, koska pidän novelleista.

Naisen tie on alkanut "siinä sivussa"-henkisesti, en ole erityisesti valikoinut lukemista sitä silmällä pitäen mutta olen kolmessa kirjassa havainnut aiheeseen sopivia piirteitä: rajatapauksia ehkä mutta huomioidaan kuitenkin.

Kukko kainalossa on jäänyt vähälle huomiolle, tähän mennessä olen lukenut tasan yhden kirjan. Yritän saada toisenkin osuman ensi kuulle...

----------------------------------

Tulevia haasteitakin on jo esitetty, näihin olen jo kiinnittänyt huomiota.

Ensi vuoden Helmet-haaste on jo julistettu, ja ainakin alkuvaiheessa mentäneen taas sillä tyylillä että luetaan mitä luetaan ja merkkaillaan kirjoja sopiviin kohtiin.
Helmetin seuraksi esitettiin Perkeet-lukuhaaste jossa haetaan jo enemmän haastavuutta (ja vastustetaan sitä "oman maun tyranniaa"). Tähänkin pitää tarttua (vaikka huomasin jo yhden kohdan johon ei taida olla yhtään sopivaa kirjaa, täytyy siis ehkä tulkita jotenkin).
Sarjakuvahaaste ei vaikuta sinänsä lukemisiin, koska sarjakuvia nyt tulee luettua muutenkin, mutta niistä ei tule kovin paljoa blogattua: ehkä haasteen myötä voisi blogata sarjakuvista vähän enemmän.

Omia lukuprojekteja? Runoja tulee, ja Frau, Signora & Bibi jätti ison kasan potentiaalisesti kiinnostavia nimikkeitä joita en ole vielä lukenut, eli niitä ainakin. Samoin vuosi tuonee tullessaan ranskalaista kirjallisuutta, vaikken ehkä haastetta aiheesta pykääkään.

26.12.17

Frau, Signora & Bibi -haasteen summaus

On aika laittaa pakettiin haaste, joka on leimannut tämän vuoden lukemisiani, eli Frau, Signora & Bibi (ja samalla muistutella muita osallistujia että esim. tämän postauksen kommentteihin saa listailla omia suorituksia).

Haaste inspiroitui viime vuoden lopulla tehdyistä tilastoista, joissa olin listaillut lukemiani kirjoja: havaitsin, että siinä missä miesten kirjoittamia kirjoja tulee luettua aika monilta kulttuuri- ja kielialueilta, naiskirjailijoiden kirjoituskielet muodostivat selvästi rajallisemman joukon: saatoin sanoa, että luin lähinnä naiskirjailijoita, jotka kirjoittivat suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi tai japaniksi (muilta kielialueilta saatoin olla lukenut jotain yhtä tai kahta kirjailijaa, tai joskus ei yhtään).
Jos olisin miettinyt haastetta vähän pitempään, olisin ehkä jättänyt tuon japanin mukaan, koska vaikka kielialue on itselleni tuttu, ei se sitä ole niin monelle muulle. Ja toisaalta huomasin, että jotkut kirjoittivat paljon sellaisilta kielialueilta, jotka olivat jo ennestään kyseiselle bloggarille tuttuja, mutta kun tällä tavalla saatiin nostettua esiin esim. espanjankielistä kirjallisuutta niin hyvä niin. Siis pahoittelut Yoko Ogawalle, Banana Yoshimotolle, Yuko Tsushimalle, Hitomi Kaneharalle ja muutamalle muulle, mainitsen teidät nyt tässä.

Totta on, että ympäri maailmaa tulee kyllä huomattavia naiskirjailijoita, jotka kertovat omista kulttuuripiireistään, ja tekevät sen useimmiten englanniksi tai ranskaksi (ja usein myös asuvat Yhdysvalloissa tai Ranskassa). Minulla on kuitenkin syyni seurata alkukieliä, koska tavallaan pelkään että liian moni englanniksi tms kirjoitettu kirja on tarkoitushakuisesti suunnattu englanninkieliselle yleisölle, kun lopulta minua kiinnosti enemmän mitkä ovat ne tarinat joita ihmiset kertovat itsestään itselleen.
Luonnollisesti kirja päätyminen käännöskirjaksi on myös aina jonkun valinta, jolla haetaan toista yleisöä, täydempää kuvaa vaikkapa saksan-, italian- tai swahilinkielisestä kirjallisuudesta ei saa jos lukee vain suomeksi ja englanniksi. Kirjojen päätymistä käännettäviksi pohdinkin jo maaliskuussa, kun naistenpäivänä aloin jo puida havaintojani haasteen parissa (aika moni niistä allekirjoitan myös nyt joulukuussa, eli kehoitan lukemaan sen nytkin).

Saatavuusongelmia kuvaa ehkä viimekuinen yritykseni löytää intialaisen naiskirjailijan teos, joka ei ole kirjoitettu englanniksi: Helmet-kirjastojen valikoimasta yritin etsiä Intian isoimmista kielistä sopivaa luettavaa, mutta sellaista ei löytynyt. Kielistä, joiden äidinkielisiä puhujia on kuitenkin useampi sata miljoonaa.

Vuoden aikana luin haasteeseen nämä kirjat (boldattuna kahdeksan teosta jotka joukosta haluaisin nostaa eerityisesti esiin):
Iselin C. Hermann - Suutelen postinkantajaa
Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja merkityt tytöt
Slavenka Draculić - The Taste of a Man
Milena Michiko Flašar - Kutsuin häntä Solmioksi
Grazia Deledda - Marianna
Dina Rubina - Kaksiosainen sukunimi
Merethe Lindstrøm - Days in the History of Silence
Somaya Ramadan - Leaves of Narcissus
Almudena Solana - The Curriculum Vitae of Aurora Ortiz
Mercè Rodoreda - Timanttiaukio
Julya Rabinowich - Splithead
Hella Haasse - The Black Lake
Doris Gercke - Snapsia lapsille
Anna Seghers - St. Barbaran kalastajien kapina
Ljudmila Ulitskaja - Iloiset hautajaiset
Sigrid Undset - Lannistumaton sydän
Henriette Lind, Lotte Thorsen & Anette Vestergaard - Ninnin päiväkirja
Irina Denežkina - Anna mulle!
Christine Brückner - Jos olisit puhunut, Desdemona
Annette von Droste-Hülshoff - Juutalaispyökki
Nuala Ní Dhomhnaill - The Water Horse
Krisztina Tóth - Viivakoodi
Monika Peetz - Tiistaisiskot
Olga Tokarczuk - Alku ja muut ajat 
Alexandra Berková - Magoria
Susanna Tamaro - Kulje sydämesi tietä
Ljudmila Petruševskaja - Klarissan tarina
Alifa Rifaat - Kaukaa siintää minareetti
Mercè Rodoreda - Death in Spring
Emilia Pardo Bazan - The House of Ulloa
Ingrid Noll - Apteekkari
Zhang Jie - Raskaat siivet
Triin Soomets - Olemisen ompelet
Zsuzsa Rakovszky - Yhteyksiä
Hanne Ørstavik - Rakkaus
Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja vihaiset koirat
Marlen Haushofer - Seinä
Sigrid Undset - Stages on the Road (alkukieli osin ruotsi, osin norja)
Marina Tsvetajeva - Piru ja muita kertomuksia

39 kirjaa pidän varsin tyydyttävänä saldona, ja kun mukana on vain kolme kirjailijaa joilta luin kaksi kirjaa (Giménez Bartlett, Rodoreda ja Undset) niin kirjailijoitakin tuli aika iso joukko. Painotus on kovin kovin eurooppalainen, mukaan tuli yksi kiinalainen ja kaksi egyptiläistä kirjailijaa, ja espanjaksikin kirjoittavat ovat espanjalaisia (eli mielessä ollut ajatus lukea mm. Clarice Lispectoria ja Isabel Allendea jäi toteutumatta ja muutama muukin jäi haasteen puitteissa vain muistilistalle, katsotaan myöhemmin).
Joilta kielialueilta löytyisi varmasti vielä helposti lisää luettavaa (mm. saksa) kun taas toisilta saattaisi lisälukemisen löytyminen käydä nihkeäksi (mm. katalaani). Mutta kaikissa tapauksissa luulisin, että luettavan löytyminen kävisi helpommaksi, jos lukisi alkukielellä, käännösten löytyminen on aina rajoitetumpaa.
Muutaman muun kirjan aloitin mutta päätin jättää kesken.

Maaliskuisessa postauksessa mainitsin yhden metodin, jolla olen etsinyt luettavaa LibraryThingissa: muodostin oman osaston aiheeseen sopivista kirjoista (tässä tapauksessa jo lukemani kirjat joiden kirjoittaja tulee haasteeseen sopivilta kielialueilta), jolloin Librarything etsii tämän osaston perusteella sata läheisintä käyttäjää joilla on niitä samoja kirjoja hyllyssä, ja laatii myös yhteislistan näiden sadan käyttäjän kirjoista yleisyyden mukaan. Kun alkuvuodesta tein tuollaisen haun huomattavasti pienemmällä valikoimalla luettuja teoksia, niin tulokset olivat lähinnä masentavia, sopivia haastekirjoja ei löytynyt juuri lainkaan (paremmin löytyi katsomalla vastaavia tuloksia esim. kaikesta saksankielisestä tai espanjankielisestä kirjallisuudesta ja poimimalla listasta naiskirjailijoita).
Nyt loppuvuodesta luettuja teoksia oli enemmän, joten tein uudestaan vastaavan haun, ja kärkikymmeniköksi luettuja kirjoja LibraryThing tarjosi seuraavaa listaa, eli henkilöt, jotka ovat lukeneet paljon noita samoja kirjoja, joita minäkin olen haasteeseen olen lukenut, ovat lukeneet eniten näitä kirjoja:

The Great Gatsby by F. Scott Fitzgerald (26)
Jane Eyre by Charlotte Brontë (25)
The Trial by Franz Kafka (24)
Crime and Punishment by Fyodor Dostoevsky (23)
The Master and Margarita by Mikhail Bulgakov (23)
1984 by George Orwell (23)
Madame Bovary by Gustave Flaubert (22)
Mrs. Dalloway by Virginia Woolf (21)
The Shadow of the Wind by Carlos Ruiz Zafón (21)
Harry Potter and the Order of the Phoenix by J. K. Rowling (21)

Hajonta on runsas, kun vain 26 sadasta on lukenut listan kärkikirjan, ja pettymyksekseni huomaan että vieläkään yhtään haasteeseen sopivaa teosta ei päätynyt kärkikymmenikköön (noin muuten minäkin olen lukenut noista kirjoista kahdeksan). Eikä edes kauhean lähelle.
Kun listaa selasin alaspäin, joitain käytössä oleviin rajauksiin sopivia kirjoja alkoi löytyä, ensin teoksia, joita olin jo lukenut (ja joita oli siis käytetty myös löytämään muita listalle sopivia henkilöitä) ja myöhemmin myös teoksia joita en ole vielä lukenut. Keräsin nämä vinkkilistaksi, korkeimmalle sijoittuneen kirjan kultakin kirjailijalta:

The Land of Green Plums by Herta Müller (12)
My Brilliant Friend by Elena Ferrante (11)
The Faster I Walk, The Smaller I Am by Kjersti A. Skomsvold (9)
The House of the Spirits by Isabel Allende (9)
The Mussel Feast by Birgit Vanderbeke (8)
The Blue Room by Hanne Orstavik (8)
Visitation by Jenny Erpenbeck (8)
Anne Frank: The Diary of a Young Girl by Anne Frank (8)
The Water's Edge by Karin Fossum (7)
The Vegetarian by Han Kang (7)
Delirium by Laura Restrepo (7)
House of Day, House of Night by Olga Tokarczuk (7)
Acciaio by Silvia Avallone (7)
Before You Sleep by Linn Ullmann (7)
Like Water for Chocolate by Laura Esquivel (7)
The Door by Magda Szabó (6)
The Slynx by Tatyana Tolstaya (6)
The Museum of Unconditional Surrender by Dubravka Ugrešić (6)
The Murder Farm by Andrea Maria Schenkel (6)
Kristin Lavransdatter I: The Wreath by Sigrid Undset (6)
I'd Like by Amánda Michalopoulou (6)
There Once Lived a Woman Who Tried to Kill Her Neighbour's Baby: Scary Fairy Tales by Lyudmila Petrushevskaya (6)
The way of the women by Marlene van Niekerk (6)
Thursday Night Widows by Claudia Piñeiro (6)
Butterflies in November by Auður Ava Ólafsdóttir (6)
Sworn Virgin by Elvira Dones (6)
Nada by Carmen Laforet (6)
Stone in a Landslide by Maria Barbal (6)
Prime Time Suspect by Alicia Gimenez-Bartlett (6)
All This Belongs to Me by Petra Hulová (5)
Wetlands by Charlotte Roche (5)
The Sinner by Petra Hammesfahr (5)
70% Acrylic 30% Wool by Viola Di Grado (5)
Daniel Stein, Interpreter: A Novel by Ludmila Ulitskaya (5)
Please Look After Mom by Kyung-sook Shin (5)
The Country Where No One Ever Dies by Ornela Vorpsi (5)
Revenge: a fable by Taslima Nasrin (5)
The Blindness of the Heart by Julia Franck (5)
Broken Glass Park by Alina Bronsky (5)
From the Land of the Moon by Milena Agus (5)
Dark Matter by Juli Zeh (5)
Alberta Alone by Cora Sandel (5)
Women as Lovers by Elfriede Jelinek (5)
Stasiland: Stories from Behind the Berlin Wall by Anna Funder (5)
House of Mist by María Luisa Bombal (5)
Iphigenia : the diary of a young lady who wrote because she was bored by Teresa de la Parra (5)
Dead Joker by Anne Holt (5)
The Murder of Halland by Pia Juul (5)
Bavian by Naja Marie Aidt (5)
The Taste of Apple Seeds by Katharina Hagena (5)

Joukossa on muutamia tuttuja nimiä, joitain jota voi pitää jo klassikkoina (Frank), kirjailijoita joilta olen aiemmin lukenut jo jotain (Müller, Orstavik, Tokarczuk...), kirjailijoita jotka ovat olleet varsin hyvin esillä muuten (Ferrante,Allende, Fossum...), kirjailijoita joita olin jo laittanut muistilistalle kokeilemisen arvoisina (Vanderbeke, Ugresic...) mutta myös muutama joista en muista ennen mitään kuulleeni (Michalopoulou? Di Grado? Agus?). Ja myönnän, että aika moni niistä jotka nimeltä tunnen nyt olivat vielä vuosi sitten tuntemattomien joukossa...

Ja samalla väitän yhä, että silloinkin kun nimenomaan hakee näitä kirjailijoita, heidän löytämisensä ei ole mitenkään triviaalin helppoa, suurinta osaa heistä joutuu tietoisesti hakemaan. Näitä ei helposti löydy suosittelualgoritmeista eikä suurin osa näistä kukoista myöskään namedropattuina kirjallisuuskeskusteluissa.
Tällöin tietysti myös teos itse joutuu tekemään myyntityötä: jos satunnainen lukija sattuisi ottamaan tämän kirjan käteensä, onko kansi ja takakansiteksti sellainen, että houkuttaisi lukemaan?

Pari viikkoa sitten päätin kerätä haasteen kannalta relevanttien kirjojen takakansiteksteistä joitain fraaseja, ja pyysin FB-tuttaviani nostamaan esiin eniten ja vähiten houkuttelevia.
Vertaillut fraasit olivat seuraavat:

a. psykologinen kuvaus
b. lämmin ja sydämeenkäypä
c. ylistys rohkeudelle
d. koskettavat ihmiskohtalot
e. omenantuoksuinen romaani
f. aistillisen intohimoinen
g. viiltävä satiiri
h. kakkutaikinan keveydellä
i. karuissa olosuhteissa
j. intensiivisen eroottinen
k. omaperäinen, omapäinen
l. hehkuu auringon väreissä
m. sydämellinen tositarina
n. voimakas tilinteko


Rajallisessa joukossa suurinta suosiota taisivat nauttia a, g, i ja k, siinä missä maalailevammat korulauseet saati sitten sydämeenkäypyys yms herättivät suurempaa vastustusta (joskin yksi vastaaja nosti kyllä kiinnostavimmaksi vaihtoehdot e ja h, ja pari muutakin jakoi mielipiteitä, eli ei jokaisen hyvä ole yhdenlainen).
Kun luettavaa olen hakenut ensisijaisesti ihan vaan koluamalla kirjastonhyllyjä ja lukemalla paljon kirjojen takakansia, niin huomasin kyllä, että takakansiteksteissä harrastetaan kovin paljon maalailevuutta ja eksotisointia ja juuri sellaisten käsitteiden kuin "aistillinen" ja "intohimoinen" korostamista. Tämäkään ei jakautunut tasaisesti, siinä missä esim. saksalaisten tai skandinaavisten kirjailijoiden kirjoja kuvailtiin varsin asiallisesti, välimerellisten kirjailijoiden kohdalla "aistillisuus" oli jokseenkin sääntö. Onko esim. kaikki espanjankielisten kirjailijattarien kirjoittama kirjallisuus "aistillista", vaiko vain se jota käännetään, vai onko siitäkään kaikki mutta sillä tavalla sitä päätetään markkinoida?
Näin mieslukijana olen yhä pakotettu huomauttamaan, että jos takakansiteksti kuulostaa naistenlehtien otsikoista koostetulta niin luulen, että moinen karkottaa aika huomattavan osan potentiaalisia mieslukijoita (ja osan naisistakin, ainakin jos haussa ei ole eskapistinen viihde).

Jotkut tietysti huomauttivat, että eivät tapaa takakansitekstejä lukea. Tämä toimii tietysti silloin, kun kyseessä ovat kirjat joista saa tietoa jollain muulla tavoin, kuten että ne ovat hyvin kirjallisuuskeskustelussa, medioissa yms esillä (mitä suuri osa näistä FSB-kirjoista ei ole), tai lukija on sen verran kielikeskeinen että itse kirjasta poimittu tekstinäyte kertoo enemmän kuin mikään muu (tätä minä en ole, olen enemmän aihelukija).

Toinen huomionarvoinen seikka on kirjan sijoitus kaupassa tai kirjastossa. Monissa kirjastoissa on erillinen "viihde"-genrehylly (millä nimellä se sitten missäkin menee, saattaa olla "romantiikka" tms) jota tietysti oli myös tarpeen tutkia ja sieltä ainakin osa luettavista kirjoista napata. Samalla kyseinen genrehylly kyllä jäänee vilkaisematta niiltä lukijoilta jotka etsivät jotain neutraalimpaa "jotain hyvää luettavaa".
Kirjastoja kolutessani huomasin kyllä myös, että sinne on päätynyt myös joitain kirjoja jotka eivät ehkä ihan vastaa perinteistä mielikuvaa "viihde"-genrestä, ilmeisesti lähinnä sillä perusteella että kirjoittaja on nainen, mielellään jostain välimerellisestä maasta tai latinalaisesta Amerikasta ja kirja ei kansien perusteella ole dekkari tai radikaalifeministinen julistus patriarkaatin sortoa vastaan. Bongasin joitain teoksia joita en aiheiden perusteella ihan genrehyllyyn sijoittaisi, ja aloitin myös yhden kirjan jonka jätin kesken kun sen fragmenttista tajunnanvirtaa oleva kerronta oli ihan liian hapokasta (silloisessa hetkessä olisin kaivannut ihan perinteisempää juonivetoisempaa luettavaa, sellaista jota oikeasti pitäisi löytää "viihde"-hyllystä). Taas joutuu miettimään millaisia lukijoita tuollainen genresijoittelu palvelee, teokset ovat piilossa heiltä jotka eivät kyseistä genreä juuri harrasta, ja vastaavasti eivät välttämättä juuri sovi sellaisille lukijoille jotka nimenomaan etsivät kyseistä genreä...

Tämä on ollut siis varsin opettavainen haaste. Tutustuin monenlaisiin kirjailijoihin, tyyleihin, elämiin, kulttuureihin, mutta sisällön ulkopuolellakin on tullut tutustuttua huomattavasti laajemmin siihen, millä tavalla kirjoja on saatavilla, miten niitä markkinoidaan, miltä ne näyttävät. Ja valitettavasti on todettava, että on aika ymmärrettävää miksi moni kirja päätyy obskuuriuteen, joskus epäreilusti (ja myös miksi miehet eivät lue naiskirjailijoiden kirjoja, myös joskus epäreilusti).
Paljon tuli luettua, osa hyvää, osa heikompaa mutta olen kuitenkin tyytyväinen että luin, ja aika monta sellaista teosta joita en olisi ehkä lukenut ilman tätä haastetta.

Muutamia teoksia on myös mielessä joskus lähitulevaisuudessa luettavina, kertokaapa te nyt lisää omista kokemuksistanne haasteen puitteissa tai sen ulkopuolella, mitä kannattaa lukea ja mitä ei (julkaissen ensi vuoden puolella sitten vielä yhteisen koosteen haasteeseen luetuista kirjoista).

23.12.17

Marina Tsvetajeva - Piru ja muita kertomuksia


Täytyy myöntää että ennakkokäsitykset tästä kirjasta (suomentanut Elina Kahla) olivat hieman erilaiset nimen ja takakansiteksin perusteella, nämä kun viittasivat enemmän täyteen fiktioon, jossa ehkä ammennettaisiin myös kansantarinoista, kummitusjutuista yms. (kirjailijan toki tiesin arvostetuksi runoilijaksi, tuttuni on tuotantoaan tutkinut akateemisella tasollakin ja näin ollen aiheesta myös puhunut)

Tämä kymmenen novellin nippu on kuitenkin hyvin elämäkerrallinen, nämä ovat tarinoita Marinan lapsuudesta ja elämästä Venäjällä 1900-luvun alussa (ja muuallakin, äiti ja lapset asuivat muuallakin Euroopassa ja mm. saksalaisesta sisäoppilaitoksesta on juttua). Mutta kyseessä ovat kuitenkin novellit, tarinoiden huomio keskittyy usein hyvinkin tiukasti rajattuihin asioihin ja kerrontatavat vaihtelevat, eli minään yhtenäisenä "muistelmana" tätä ei ehkä kannata lähestyä...

Runoilijataustuus näkyy toki kielessä ja kerrontatavassa, joka on usein varsin assosioiva, kuvista kuviin siirtyvä. Niminovellissa ehkä eniten, jossa pieni lapsi on havainnoissaan subjektiivisin ja impressionistisin (ja samalla kuvattu lastenkamarissa istuskeleva piru on yksinäisyyden symboli, se eristää juuri sillä että muut eivät voi sitä havaita).
Muissakin novelleissa tuodaan myös lukijoille vahvoja impressioita Marinan lapsuudesta, ajasta, paikasta, ihmisistä ja perhesuhteista.


Erinomainen esimerkki kerronnasta ja sen keinoista on novelli Äidin satu, jossa Marina ja sisarensa Asja kuuntelevat kuinka äitinsä kertoo satua, tai käytännössä kaikki kolme kertovat satua yhdessä, kun lapset koko ajan tekevät ehdotuksia mitä seuraavaksi tapahtuu. Niin kerrotun sadun kuin erityisesti sen sisältävän novellin aiheena on sisarkateus, ja se kyllä välittyy, kirjassa annettu kuva pikkusisko Asjasta ei ole kauhean positiivinen mutta samalla kuitenkin tilanne ja suhteet tuntuvat hyvin todellisilta...


Totean tämän teoksen muuten myös olleen hyvän esimerkin täällä käydystä keskustelusta että "nyt ei ollut oikea aika tälle" ei välttämättä ole eufemismi "tämä oli tosi huono"lle, aloin lukea tätä kirjaa jo jokunen kuukausi sitten ja muutaman sivun jälkeen laitoin takaisin hyllyyn, kun se ei toiminut ollenkaan...mutta nyt sitten lähti vetämään ihan eri tavalla. Eri hetki ja mielentila muuttivat paljon (samalla kuitenkin totean, että ensimmäinen, niminovelli, oli ehkä eniten sellainen jonka lukemiseen minulla pitää olla sopiva mieli, seuraavat novellit ovat helpommin lähestyttäviä).

Tämä teoshan on myös mitä mainioin haastekombottaja, novellihaasteen ohessa tämä sopii myös
Muuttoliikkeessä -haasteeseen sekä omalla tavallaan myös Naisen tie -haasteeseen.
Varsinaisesti olin teoksen napannut luettavaksi Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, ja se taitaakin olla vuoden viimeinen kyseisen haasteen kirja, täytyy paketoida kyseinen haaste ensi viikolla. 

Kirjan ovat lukeneet myös Margit, Jokke ja Kiiltomato.

21.12.17

Hilja Liinamaa-Pärssinen - Muistojen mailta

Lisää muisteluja sadan vuoden takaisista asioista. Hilja Liinamaa-Pärssisen runokokoelmasta ei nouse esiin yksittäiset runot, vaan kokoelma kokonaisuutena, tilinteko koetusta.

Kirjan alkupuoliskossa ollaan vankilassa, ja runot ovat täynnä väkivaltaa, kauhua, kärsimystä ja surua. Liinamaa-Pärssinen maalailee omia kokemuksia ja muiden vankien elämiä usein pateettisestikin ja tendenssimäisesti, runsailla väreillä ja klassisilla kielikuvilla. Yksittäisten runojen tasolla olen lukenut vastaavia paremmin tehtynä, mutta tehoa tulee toistosta, tunnelman säilytyksestä runosta toiseen ja siitä että korukielisessäkin esityksessä kuuluu koettua taustalla.
Vankeudesta päästään aikanaan vapauteen, ja siinä missä vankilarunoissa ollaan riimillisiä, on vapausrunoissa mittakin vapaa. Ja, no, taas yksittäisinä runoina nämä tuntuvat melkeinpä banaaleilta, ne ovat merkityksellisiä vasta suhteessa edelliseen osioon (ja suuret tunteet ja kokemukset ovat usein aika banaaleja, mutta eivät ne silti tunteina ja kokemuksina pienene). Ja lopussa vielä ilmeisesti vapaudessa kirjoitettua julistusta lisää, osiota josta löytyvät ehkä sitten ne parhaat yksittäiset runot.

Runoilijana Liinamaa-Pärssinen näyttäytyy nimenomaan palavana julistajana, ja kun retoriikka on muuttunut aika paljon tässä vuosien varrella niin nämäkin ovat enemmän omaan aikaansa sidottuja (siinä missä modernin työväenliikkeen aatteet ovat varmaankin lähentyneet Hurskaan kurjuuden linjaa).
Mutta eittämättä tässä julistuksessa on oma kiinnostavuutensa (varsinkin kun taas katselin uutisista että mitä sitä nyt suotta historiasta oppimaan...)
Hilja Liinamaa-Pärssisestä on vastikään ilmestynyt myös Raili Mikkasen kirjoittama elämäkerta, jonka on lukenut Tuulevi

Nukkuva maa

Maa nukkuu,
siki-unessa raskaassa lepää.
Nukkuvat metsät, nukkuvat pellot
hankien painavain alla.
Kansa nukkuu.

Maa nukkuu.
Kallistuneet ovat kinoksiin
niittyjen aidat ja avoimet portit.
Korpi on poluton, ummessa kujat,
ei kulje viittatietä kukaan.
Kuin kuollut on kylä,
ja kansa nukkuu.

Maa nukkuu;
vain unen horrosääniä kuuluu,
järeitä, katkeamattomia.
Metsän puut korostavat koko voimallaan,
ja syvään hengittävät lumikattoiset talot
nietosten keskellä,
ja kansa nukkuu.

Maa nukkuu.
Hyytyneet ovat lähteen suonet
maan uumenissa,
jähmeessä virta.
Ja himmeissä tuvissa on tuskaisaa.
Vain painajainen liikkuu
pahoin unin kiusaten
nukkuvaa kansaa.

Maa nukkuu,
Pohjolan pitkää unta,
vilun ja jään, talven ja kuoleman unta.
Ei oksain liikahdusta,
ei pyrähdystä pyyn,
ei kalketta yksinäisen tikan.
On muisto vain kaukainen, hyvä,
taru oraista, lehvistä, suven kasvusta.
On muistoa vain kuvaus kansasta,
joka rakasti, uskoi...

Niin paksu on lumivaippa
maan yllä.
Niin tiiviisti suljetut silmäluomet
on, ettei ne aueta voi laulun voimin.

Nyt ollaan kuoleman mailla,
ja kansa nukkuu.

19.12.17

Elizabeth Bowen - The Heat of the Day

 

Tämä on jo kuudes bloggaamani Elizabeth Bowenin kirja, eikä varmaan tämäkään jää viimeiseksi. Siitä huolimatta, että tämä tuntui heikommalta kuin muut lukemani.

Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen. Stella (jolla on entisestä avioliitosta armeijaikäinen poika Roderick) on jo jonkin aikaa seurustellut Robertin kanssa, kun eräänä päivänä ennestään tuntematon Harrison ottaa yhteyttä Stellaan ja kertoo Robertin toimittavan salaisia tietoja vihollisille...

Mikään varsinainen vakoilujännäri tämä ei kuitenkaan ole, vaan Bowenille tyypilliseen tapaan enemmän keskiössä ovat ihmisten välisten suhteiden epämääräisyys ja epävarmuus: juonikuvioita ja henkilöitä on lukuisia muitakin, ja tärkeämpää kuin mitä Robert tekee on mitä Stela ajattelee Robertin tekevän ja mitä Stella aikoo asian suhteen tehdä...
Mutta tässä on liikaa henkilöitä ja tapahtumia, muissa lukemissani on ollut ajassa, paikassa tai henkilöissä enemmän tiiviyttä kun tämä hajoaa vähän joka suuntaan ja tapahtumista on vaikea saada otetta...ja tässä vaiheessa Bowenin kieli on runsasta mutta ennemmin raskasta kuin niin huikeaa kuin miksi se myöhemmissä Eva Troutissa ja A World of Lovessa yltyi.

These unknown dead reproached those left living not by their own death, which might any night be shared, but by their unknownness, which could not be mended now. Who had the right to mourn them, not having cared that they had lived? So, among the crowds still eating, drinking, workingm travelling, halting, there began to be an instinctive movement to break down indifference while there was still time. The wall between the living and the living became less solid as the wall between the living and the dead thinned.

Kun tätä aloin lukemaan niin mielessä oli Aleksis Salusjärven Finlandia-puhe, kuinka Suomessa jaksetaan kirjoittaa loputtomasti sotakirjoja, ja lukiessa mietin tämän kirjan, tai pari kuukautta sitten lukemani Penelope Fitzgeraldin Human Voicesin asemaa "sotakirjoina".
Kumpikin sijoittuu sodanaikaiseen Lontooseen ja aikakausi vaikuttaa kirjan tapahtumissa. Kirjat ilmestyivät eri aikoina, Bowenin 40-luvun lopussa ja Fitzgeraldin 80-luvun alussa, ja kummassakin kirjassa pohjataan jonkin verran kirjailijan omiin kokemuksiin (Bowenilla oli ilmeisesti joku rakkausjuttu jonkun diplomaatin kanssa, ja Fitzgerald työskenteli assistenttina BBC:ssa), joten ainakin osittain kirjoitetaan omalle sodan kokeneelle sukupolvelle...
Samalla kuitenkin sotamiljööstä huolimatta kumpikin kirjailija kirjoittaa omaa juttuaan, Fitzgerald eksentrikkojen täyttämää henkistä mikroilmastoa, jossa uskollinen äänentoisto on tärkeysjärjestyksessä ylimpänä, ja Bowen monimutkaista ihmissuhdevellontaa jossa ihmiset hapuilevat toistensa ohi.

Jotenkin tuntuu että Suomessa paitsi että sota on niin loputtoman suosittu aihe kulttuurissa, suhtautuminen siihen on niin vakavaa, harrasta, korostetaan Uhria ja Koettelemusta ja Sankaruutta ja Kohtaloa ja Tiesmitä, ja siinä missä jossain vaiheessa huomio kohdistui enemmän rintamamiehiin niin uudemmissa sotakirjoissa jalustalle nostetaan naisten, lapsien, kotirintaman jne kokemuksia, mutta jalustalle pitää kuitenkin nostaa.
Tähän verrattuna Bowenin ja Fitzgeraldin lähestymistapa aiheeseen tuntuu melkeinpä loukkaavalta: irvailua tässä ei ole mutta sotaan suhtaudutaan lähes triviaalisti, se vain on siellä.
Onko tässä kyse sitten oman sodassa olleen sukupolven kokemuksista, jossa ei tunneta tarvetta nostella ketään jalustalle, vai jonkinlaisesta brittiläisestä "keep calm and carry on"-asenteesta vai mistä, en tiedä, mutta kiinnostaisi kyllä, voisiko Suomessa kirjoittaa näin.  

13.12.17

Gustafva Sofia Hjärne - Hämeen linna

 

Lokakuussa kirjamessuilla tuli pienten kustantamojen puolella juteltua hetken aikaa Nysalor-kustantamon pyörittäjän Matti Järvisen kanssa, kustantamon jonka linja tuntuu olevan "kaikenlaista mitä kustantajaa kiinnostaa" mikä onkin erinomainen linja.
Tarjonnasta hankin luettavaksi tämän Gustafva Sofia Hjärnen eeppisen runoelman Hämeen linnan varhaisista vaiheista. Kovin pitkä teos ei ole, ohueen vihkoon mahtuu teksti niin alkukielellä ruotsiksi kuin suomennoksena (suoraan käännettynä, eli runollisuutta ei ole tavoiteltu).

Tarina itsessään on romanttis-traagillinen legenda keskiajalta, Birger-jaarli on sisarensa Hildegardin kanssa Hämeessä, mutta Birgerin palatessa Ruotsiin hakemaan kuninkuutta, Hildegard jää Hämeeseen ja linnanherra aikoo neidon naida...Hildegard on kuitenkin tavannut paikallisen pakanamiehen Ruhon, jonka saa kääntymään kristityksi, ja Ruhon vuoksi avioliitto linnanherran kanssa ei Hildegardia miellytä, ei edes vankilaan päätyminen saa mieltään muuttumaan...
Ei ehkä kaikkein suurinta kirjallisuutta mutta kuitenkin viehättävä ja eeppiselle runoudelle sopivasti etenee jouhevasti, täyttää tehtävänsä. Ja siinä mielessä tietysti huomionarvoinen, että noin yleensäkin kotimaisen kaunokirjallisuuden kannalta hyvin varhainen edustaja ja yksi ensimmäisistä naiskirjailijan julkaisuista teoksista Suomessa (teos ilmestyi pienpainatteena 1831).

Från vester han kom, den hjelten så båld,
Att resa på hedninga stranden
Det heliga kors, då med andakt och våld
Han förde sin gissel i handen.

De högsinte Finnar som vörda den tro,
De ärfvat från urminnes fäder,
Så tappert från klipporna dem de bebo
Försvara den jord han beträder.
===============================
Hän saapui lännestä, tuo urhea sankari,
pystyttääkseen pakanalliselle rannalle
pyhän ristin ja käytteli silloin
ruoskaansa hurskaasti ja väkivalloin

Ylevät suomalaiset, jotka kunnioittivat suuresti uskoa,
jonka he olivat perineet ikimuistoisilta isiltään,
puolustivat urheasti asuttamiltaan
kallioilta käsin maata, jonne hän astui.

Ja kas, kirjoittajahan on sama henkilö kuin Maila Talvion Linnoituksen iloisissa rouvissa esiintynyt Sophie Rosenborg...

10.12.17

Aleksandr Manzos - Kaikkien aikojen pelit

 

Kun videopelit asemoivat itseään kulttuurin kentällä ja ovat yhä suuremmassa osassa modernissa elämässä, on selvää että pelikulttuuriin ja pelien keskeisiin piirteisiin on syytä tutustua silloinkin kun ei itse aktiivisesti pelaa. Aleksandr Manzos on tarttunut toimeen ja tässä pelikulttuurin peruspaketissa esittelee kolmekymmentä keskeistä peliä vuosien varrelta (alkaen 70-luvun Pongista ja päättyen neljän vuoden takaiseen Papers, Pleaseen).

Valinnoissa ei ole valittu kaikkien aikojen suosituimpia pelejä (joskin niitä on mukana, Pac-Manista Tetriksen kautta Minecraftiin) eikä kaikkien aikojen parhaimpia pelejä (kenen asteikolla sellaiset valitaan, mutta varmaan sellaisiakin on mukana), vaan ennemmin käsitellään erilaisia pelilajeja niiden keskeisten edustajien perusteella, ilmiöitä, teknisiä ja taiteellisia ratkaisuja jotka ovat päätyneet hyvin vaikuttaviksi: eräänlainen "tiedä ainakin nämä pelit"-listaus siis. Joskus valittu teos on ollut alan pioneeri (Pong, Civilization, Doom), joskus lajityypissään keskeiseksi hioutunut teos (Final Fantasy VII, Grand Theft Auto III, Super Metroid).

Omakohtaisesti valikoima olikin kiinnostava, kun jonkin verran pelailua olen harrastanut ja pelikulttuuria seurannut (mm. Pelit-lehdestä, jonka toimittajista Manzos onkin parhaiten osunut omaan pelimakuuni, suosituksistaan on ollut syytä ainakin olla kiinnostunut), niin olen kuitenkin laajemmin alkanut pelailla vasta viime vuosina (käytännössä sen jälkeen kun hankin Steam-tunnuksen), joten en ollut pelannut juuri lainkaan kirjassa listattuja pelejä: niminä ne sen sijaan tunnistin kyllä kaikki, vaikkei kauhean selvää käsitystä ollutkaan mistä jossain Metal Gear Solidissa onkaan kysymys.
Vaikka juuri kyseisiä pelejä en ollutkaan juuri pelannut, niin teksteissä pääsin kuitenkin hyvin kiinni mistä on kyse ja mitä elementtejä erityisen huomionarvoisina näistä peleistä on syytä nostaa huomionarvoisiksi, kiitettävän yleistajuisia esittelyjä siis ainakin minulle (en sitten tiedä miten käy lukijan jonka kokemus rajoittuu johonkin Microsoftin pasianssiin kun pitää selittää metroidvaniaa tai 4X-pelejä tai kuinka hienoa on että Resident Evil -kauhuilussa on kömpelöt kontrollit tai Papers, Pleasen byrokraattisimulaattorissa tylsistyminen on osa kokemusta...)
Sen sijaan kirjan kuvituksesta pitää valittaa, mukana on kustakin pelistä yksi mustavalkoinen kuva, edustava se on ehkä Pongin kohdalla, joidenkin muiden kohdalla siitä saa selvää mutta aika monta kuvaa on lähinnä epämääräisiä suttuja josta ei saa mitään selvyyttä pelistä...

Mutta muuten erinomaisen kiinnostava teos: en välttämättä lähde nytkään kokeilemaan juuri näitä kuvattuja pelejä (paria ehkä) mutta hyvähän nämä on tietää, ihan sen kuuluisan yleissivistyksen nimissä.

9.12.17

Adam Mickiewicz - Pan Tadeusz

Viimevuotisten kirjamessujen kirjoja on hyllyssä yhä odottanut lukemista, myös tämä divariosastolta bongattu teos, jonka esipuhe alkaa heti raflaavilla väitteillä Adam Mickiewiczista Puolan ja koko slaavikunnan suurimpana runoilijana ja Pan Tadeuszista kaikkien slaavilaisten kansain ihanin taideteos, ainoa onnistunut eepos, minkä 19. vuosisata on synnyttänyt (Pushkin olisi ehkä jo haastanut suomentajan ja esipuheen kirjoittajan V.K.Trastin kaksintaisteluun ja pari muutakin tahoa voisi ehkä hieman kyseenalaistaa väitteitä...)
Mutta pitihän tämä laaja eeppinen runoelma ja Puolan kirjallisuuden klassikko lukea.

1811-12 nuori herra Tadeusz on saapunut setänsä tiluksille, tulevaisuutta on tarkoitus suunnitella ja samalla kuulostellaan kuinka Napoleonin sodat vellovat matkan päässä, puheena on että ovat tulossa itäänpäin ja ehkä vapauttavat Puolan ryssän ikeestä (Mickiewicz kirjoitti tämän teoksen 1830-luvulla Ranskassa, kotomaassa näin reippaan venäläiskritiikin tekeminen olisi ollut hankalaa).
Mutta ne ovat kauempana, lähempänäkin on kiistaa käynnissä toisen suvun kanssa, ja ihanainen Zosia suunnitelmallisine täteineen, ja muitakin ristiriitoja kevyistä metsästysnokitteluista laajoihin luokkariitelyihin ja reipas taistelukin maiden pakkoluovutuksen johdosta.
Henkilöitä ja tapahtumia siis riittää, kokonainen pieni yhteisö on kudottu kokoon yhtenäiseksi tarinaksi, jossa tunnelmat liikkuvat laidasta laitaan, kun lajityypille ominaisesti henkilöiden käytös on usein aika äkkiväärää...kyllä tämä on eeppinen teos sanan kaikissa merkityksissä.
Tarina rullaa kuitenkin hyvin eteenpäin ja huumoriakin viljellään varsin paljon...

Suomennoksesta on kuitenkin todettava, että Trast ei ole mikään Manninen tai Leino tai Vaara. Alkutekstille uskollisuudesta en osaa sanoa mitään kun en voi vertailla, mutta tekstintekijänä Trast on selvästi enemmän riimittelijä kuin runoilija, riimit on paikallaan mutta mitta menee miten sattuu ja kömpelöitä ilmaisuja löytyy.
Kuitenkin on todettava, että teksti pysyy varsin suorasanaisena ja helppolukuisena, paino on selvästi enemmän tapahtumilla ja sisällöllä kuin kielen tasolla, ja kumarrukset riimirunouden suuntaan (tällaisena vähän rallattelevan tuntuisena versiona) sitten ehkä korostaa kokonaisuudessa hilpeämpiä ja kepeämpiä puolia.
Tiedä sitten, pitäisi ehkä saada tästä jonkun toisen suomentajan versio (mutta mitkä ovat mahdollisuudet että Pan Tadeuszista julkaistaisiin uusi suomennos? Ei tarvitse vastata, arvaan kyllä).

"Jumala paratkoon!" - sanoi hän. - "Kuinka voit moista
puuhata? Onko se oikein? Ja auttaako toista?
Turpeitten puskijaksiko Tadeuksen pitää
tulla siis, katsella kuinka tattari itää?
Sulkea maailma nuorelta! Joutavaa vaivaa!
Kuinka voi sellaiset lahjat tunkioon kaivaa!
Tuosta hän saattaa kirota sinua kerran.
Ah, terävyyttänsä tunnen jo jonkun verran.
Sellaista miestä kehittää maailma juuri.
Olkoon asuinpaikkanaan kaupunki suuri,
Warsowa ... taikka, veljeni, tiedätkö mitä?
Ehkäpä Pietari? Juuri mietinkin sitä.

6.12.17

Törkeän virallisesta Runo-Finlandiasta ja muustakin


Tämän vuoden kestävän runohaasteen puitteissa Omppu järjestää myös palkintojenjaon, Törkeän virallinen Runo-Finlandia ojennetaan parhaalle vuoden aikana luetulle runokokoelmalle, jokainen lukija saa siis jakaa omansa.

Runohaasteen puitteissa olen blogannut nyt seitsemästä kirjasta (enemmänkin olisi voinut, lueskellut vähän enemmän selailemalla olen muutaman antologian ja muun kirjan enemmän, ja tässä kuussa vielä jotain lisää).
Kun painotus on ollut vanhemman runouden puolessa, niin näin itsenäisyyspäivän henkeen sopivasti moni on läheisesti liittynyt isänmaallisiin aiheisiin, mitä ne sitten kenellekin ovat tarkoittaneet tai miten niitä on tulkittu. Ja elokuisen Runokuun yhteydessä teinkin teemapostauksen nimenomaan isänmaallisesta runoudesta...

Mutta vuoden paras?
Muitakin hyviä oli mutta kyllä valinta oli silti varsin helppo, Helvi Juvosen Kootut runot.


Juvosen ura ei kovin pitkä ollut mutta terävä, sen verran terävä että tällainen Kootut runot on toimiva kokonaisuus, elävää luontorunoutta jossa kuitenkin osataan katsoa myös luonnon taakse.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.

-------------------------------

Olen uudestaan harkinnut aikaisempaa päätöstäni vältellä blogissa uudempaa kotimaista kirjallisuutta (keskittyen niihin kirjailijoihin joiden kuolemasta on vähintään 50 vuotta). Kuten näkyy olen parin tietokirjan kohdalla jo linjasta joustanut (bloggaamalla elävien kirjailijoiden tänä vuonna ilmestyneistä teoksista), koska ne olivat liian tärkeitä sivuutettaviksi. Samoin kun runouden painopiste on perinteisesti ollut kielen ja ilmaisun kehittämisessä, on siihen perehtyminen ehkä lopulta jopa välttämätöntä jokaiselle kielenkäyttäjälle (tai ainakin heille, jotka haluavat tulla paremmiksi kielenkäyttäjiksi, ja minähän haluan).
Samalla on muistettava, että kuinka voin ikinä odottaa kotimaisen kirjallisuuden kehittyvän paremmaksi, jos en ole sille kertomassa konkreettisin esimerkein kun se epäonnistuu?

Tästä syystä päätin näin itsenäisyysjulistuksen satavuotisjuhlapäivän (jolla ei ole kauheasti tekemistä Suomen iän tai kirjallisuuden kanssa, mutta kuitenkin) kunniaksi poistaa asettamani moratorion kotimaiselle kirjallisuudelle.
(Pidän kuitenkin luultavana, että painotus tulee jatkossa pysymään runoudessa ja satunnaisesti tiedossa, ja proosan osuus tulee pysymään vähäisenä, koska tässä bloginpitoaikana on tullut myös selviteltyä omia piirteitä lukijana...)

3.12.17

Heinrich Böll - Palavat sielut

 

Tässä muutaman vuoden takaisessa kokoelmassa (suom. Otto Lappalainen) julkaistaan yhdentoista novellin (tai mitä nuo mikäkin sitten ovat) verran Heinrich Böllin elinaikana julkaisematonta varhaistuotantoa, vanhin tarina on kirjoitettu 36-37 ja uusimmat aivan 50-luvun alussa (Böllin esikoiskirjahan ilmestyi 1947).

Täytyy myöntää, että varhainen Böll ei ole suosikkieni joukossa, karu hemingwaylaisuutensa ei suuremmin vetoa, kun taas myöhempi näkökulmilla ja kerronnalla pelaava, huumoria (mustaakin) sirotteleva yhteiskuntakriitikko taas on erinomaisesti arvostamani kirjailija.
Tässäkin kokoelmassa tarinat jakautuvat puoliin, ensimmäiset novellit ovat sitä varhaista Bölliä josta en niin välitä (vaikka ehkä ansiokkaita esimerkkejä omassa lajissaan ovatkin), mutta 'Selvityksen Berkowon sillan vaiheista' mukakuivakka byrokraattiraportti tai 'Anekdootin Saksan ihmeestä' ivallisuus taas osuvat paremmin suosimaani tyyliin.

Edustava kompromissi näiden välillä on novelli 'Kelmeä koira', jossa minä-kertova lääkäri saapuu toteamaan nuoren miehen kuolleeksi ja siinä ennen kuin poliisit korjaavat ruumiin pois kuulee paikalla olevalta kappalaiselta miehen, murhaajan jota kutsuttiin Kelmeäksi koiraksi, elämäntarinan. Tarina on itsessään varsin synkkä ja toivoton, kurjista oloista tulevan älykkään ja kunnianhimoisen (ja siitä hyvin tietoisen) miehen vaellus 'puolueen' jäseneksi, sen murharyhmän toimijaksi ja myöhemmin ammattirikolliseksi, mutta noiden eri kertojatasojen läpi kerrottuna tarinaan tulee syvyyttä...

Yhdentoista novellin ohella kirjassa on myös saksankielisen alkuteoksen toimittajan teksti Böllistä ja suomentajan jälkisanat.

Kirja on luettu myös Maailmankirjoissa. Itse osallistun sillä novellihaasteeseen.

30.11.17

Sigrid Undset - Stages on the Road


Norjalainen Sigrid Undset on tunnetuin historiallisista romaaneistaan, mutta muutakin tuotantoa tietysti löytyy, kuten vaikkapa näitä eri lehdissä julkaistuja esseitä joita tähän teokseen on koottu kuusi, kirjoitusajankohtana 20-luvun loppu eli aika jolloin Undset vastaanotti Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Toki näissäkin esseissä historiallista kerrontaa on vahvasti mukana, neljä esseistä on elämäkerrallisia, joskin lajityyppi on nimenomaan essee, ja ensimmäisessä, Ramón Lullia käsittelevässä, esseessä aloitetaan puimalla laajasti historiallisen romaanin kyvyttömyyttä (tai haluttomuutta) käsitellä kunnolla kohdeaikansa maailmaa, yhteiskuntaa, ajatusmalleja ja henkilöitä, kuinka helposti kirjailija vääristääkään kohdettaan kirjoittamalla oman aikakautensa näkökulmasta (jos siis Undset tai historialliset romaanit yhtään kiinnostavat niin tämä essee on hyvinkin lukemisen arvoinen).

Myös muissa henkilöesseissä, joidne kohteena ovat pyhimykset Angela Merici, Robert Southwell ja Margaret Clitherow sivutaan laajempia aiheita, Merici-essee on laajin ja ursuliinisisarten perustajan elämän ohella käsiteltiin laajemminkin naisten asemaa ja oikeuksia keskiajalta Undsetin päiviin asti, Southwell ja Clitherow keskittyivät enemmän henkilöihin, joskin kun molemmat olivat englantilaisia marttyyreja, kirkon ja valtion suhde tuli mukana...(totean tässä että itse olin näistä neljästä henkilöstä aiemmin kuullut nimenä Angela Mericin mutten tästäkään juuri sen enempää tiennyt, kolmesta muusta jos olen joskus kuullut niin olin kokonaan unohtanut, Undsetin henkilövalinnat eivät siis ole kaikkein ilmeisimpiä).
Kaksi muuta lyhyttä esseetä käsittelevät sitten juoruilua ja avioliittoa.

Esseevalikoimassa on paljon apologista henkeä, poleemisuuteen saakka: Undset, maallikkodominikaani, kirjoittaa katolisesta näkökulmasta pääosin protestanttisessa yhteiskunnassa, mikä on täällä tunnistettava positio. Mutta kun en sellaisten aiheiden apologioista, joiden puolella jo olen, niin suuresti välitä niin nämä osuudet eivät niin suuresti hetkauttaneet, mutta kiinnostavaa pohdintaa löytyy muutakin.

Lukuhaasteiden kannalta tämä on aikamoinen rajatapaus, kaksi kuudesta esseestä julkaistiin ensi kertaa norjalaisissa lehdissä ja neljä ruotsinkielisessä Credossa, eli koko teos ei sovi Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, mutta huomioidaan nyt kuitenkin.
Samoin vain kaksi kuudesta esseestä sopii Naisen tie -lukuhaasteeseen, mutta mainitaan sekin.

Marraskuun luetut

Reiner Kunze - Nuo ihmeelliset vuodet
Alan Garner - Red Shift
Elizabeth Taylor - Angel
Arthur Schnitzler - Piirileikki
Buddhadeva Bose - Kalkutta ja muita runoja
Marlen Haushofer - Seinä
Frans Emil Sillanpää - Hurskas kurjuus

Koko Hubara - Ruskeat tytöt
Eduard Kotšergin - Risteillä ristityt
Sigrid Undset - Stages on the Road

Marraskuussa tuli taas luettua varsin paljon, perinteinen lukuhaaste FB:ssä kannusti lukemaan joka päivä vähintään 30 sivua ja tämä määrä tuli taas hyvin täytettyä, vaikka varsinaisena haasteena se tuntui vain parina päivänä kun ennen nukkumaan menoa vedettiin muutama sivu lisää, muuten nämä tulivat varsin hyvin kokoon sen kummemmin yrittämättä.

Sillanpään kirja luettiin Ylen Kirjojen Suomi -projektiin (ja mieluinen teos siihen olikin, projektissa oli myös vähemmän houkuttelevia teoksia), Bose täydensi Helmet-haasteen loppuun ja kirjojen ohella tuli pohdittua myös lukijatyyppejä ja millaisista teoksista millä tavoin lukija saakaan nautintoa, ja myös sivistyksen olemuksesta tuli kirjoitettua ja keskusteltua.

Joulukuu lähestyy, pari haastetta pitää paketoida sen aikana ja tietysti muutenkin lukea kiinnostavia kirjoja ja ehkä myös suunnitella ensi vuotta (jossa näyttäisi olevan suunniteltavaa luvassa, tästä lisää sitten joskus).
Ja tietysti itsenäinen Suomikin täyttää sata vuotta (minusta Suomi on tietysti vanhempi, aloitan vähintään vuodesta 1249 mutta mahdollisesti parin kolmen miljardin vuoden takaa...)

-----------------------



mies nainen muu
englanti 100 99 2 201
suomi 54 40
94
saksa 42 11
53
ranska 35 12 2 49
japani 35 9
44
italia 37 2
39
venäjä 26 6 2 34
ruotsi 22 11
33
norja 13 4
17
espanja 11 4 1 16
tsekki 12 2
14
unkari 7 2 1 10
tanska 7 2
9
arabia 6 2 1 9
puola 4 4
8
viro 4 1
5
kiina 3 2
5
portugali 2 2
4
islanti 2
2 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1
bengali 1

1

439 223 17 679

28.11.17

Frans Emil Sillanpää - Hurskas kurjuus


Joskus vuosia sitten eräällä nettifoorumilla keskusteltiin vähiten lukemaan houkuttelevista kirjojen nimistä, ja arvoisan nobelistimme F.E.Sillanpään tuotannosta nousi useampikin ehdokas: omiin inhokkeihini kuuluivat sellaiset epämääräisyydet kuin Poika eli elämäänsä, mutta Hurskas kurjuus oli yleisesti suositumpi/kammotumpi. Ja myönnetään, ilman klassikkomainetta ja esim. paikkaa Ylen Kirjojen Suomi -listalla (vuoden 1919 edustajana) tuolla nimellä varustettu kirja jäisi varmaan monelta lukematta...jonkun Viikatteen tai Palefacen levynkantena voisi vielä mennäkin, onhan nimi äänteellisesti viehättävä, painollisten tavujen urahdukset ja painottomien sihahdukset.


Kun aloin tätä kirjaa lukea, olin juuri aiemmin lukenut Stig Dagermanin novellikokoelman ja sieltä luonnehdinnan journalismista: taito tulla myöhässä niin varhain kuin mahdollista.
Samoihin aikoihin sosiaalisessa mediassa näkyi keskustelu toimittajasta jolla oli juuri ollut viikon kokeilu jossa "selvittiin vähin varoin", viikon aikana ruokamenoihin käytettiin vain 50 euroa, ja huomioitiin että vaikka tuo olisikin tehty kunnolla (eikä esim. pummaamalla aterioita työpaikalta ja tutuilta) niin ei siinä silti vähävaraisuudesta voi selvitä mitään, toimittaja ei pysty simuloimaan köyhyyttä ainakaan viikossa, ei vuodessakaan.
Sillanpään voi sanoa tulleen tässä myöhässä kun kuvasi vuoden 1918 tapahtumia vuonna 1919, mutta ainakin mittakaava on oikea, prologissa teloitettava Toivolan Juha on jo kuusikymppinen ja varsinaisessa kirjassa käydään läpi elämäntarinaansa, kaikki kuusi vuosikymmentä.

Hieman tuntuu riitasoinnulta, mutta tarpeelliselta, satavuotiaan Suomen hehkutuksen keskellä lukea kirjaa joka alkaa vuonna 1857, kun satakuntalaiselle Nikkilän rappiotilalle syntyy Johan-poika. Äitinsä, piika joka on nainut leski-isännän, ei oikein paikkaansa emäntänä tai elämässä löydä ja samoja ongelmia on Jussillakin. Kun nälkävuosina tila menee velkoihin ja isä kuolee, on edessä maantielle lähtö: äidin veli on vävynä toisaalla varakkaalla Tuorilan tilalla, ja vaikka äitikin pian kuolee niin Jussi päätyy enonsa luo, ei oikein rengiksi eikä oikein miksikään muuksikaan.
Aikanaan tulee sieltäkin lähtö, Tuorilan Jussista tulee Toivolan Jussi, metsätyömies ja myöhemmin renki. Jotenkin aina outona, jotenkin siedettynä muttei pidettynä tai toivottuna, elämänreunan murusilla elävänä ja ajelehtivana.
Vaimokin löytyy saman talon piiasta kun lapsikin on jo tulossa (ei Juhan mutta sitähän ei hän tiennyt), torppa laitetaan ja se menestyykin ihan kohtalaisesti, lapsia tulee muutama lisää ja kylällä nimi on muuttunut Toivolan Janneksi, mutta kyllä se taas Juhaksi palaa:

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria kertakaikkisia romahduksia, niinkuin kehittyneemmiissä oloissa. Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä, jotka siirtävät elämän menoa ikäänkuin astimelta toiselle. Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan, vaan jatketaan uudella tasolla. Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan, eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta, kuin että se on elettävä.

Huonompaan suuntaan mennään, lapsia kuolee ja vaimo, ja samalla täytyy luopua torpan maistakin, mäkitupalaiseksi voi Juha sentään jäädä. Sitten tulee työväenaate, josta Juhakin innostuu, kehittyen aiheen äänekkääksi tukijaksi mutta muotoillen siitä kuitenkin omanlaista aatetta josta eivät muu työväenliikkeen väki kovin suuresti pidä. Ja niin, lopulta tulee alkuvuosi 1918 ja sota, millä nimellä sitä kukin nimittää (joulukuu 1917 menee vähillä huomioilla, laajemman valtakunnan asiat eivät juuri Juhan kaltaisten elämiä hetkauta). Punakaartiin Juhakin kuuluu ja kun lopulta rintama murtuu niin syyte tulee erään isäntämiehen murhasta (tätäkään ei Juha tehnyt mutta mitäs väliä sillä on) ja syytettä seuraa pikainen teloitus. Niin päättyi tämäkin elämä.

Ilmeisesti tästä kirjasta eivät juuri pitäneet punaiset eivätkä valkoiset. Elämän kuvaus ei sopinut oikein ainakaan silloiseen työväenkamppailuun, köyhyyttä ja kamppailua ei ylevöitetä ja Juha oli ajautuva rassukka ja yhtä lailla vertaistensa hyväksikäyttämä. Tässä kuitenkin tulee esiin varsin hyvin köyhyyden ongelma, jos elämästä ei ole saanut kunnollista otetta alusta alkaen niin tilannetta on hyvin vaikea muuttaa, sisäinen sankari ei ihan vaan itseään niskasta kiinni ottamalla toteuta unelmiaan joille vain taivas on rajana. Elämä alkaa epävarmana ja epävarmuus ei koskaan katoa, mikä tahansa pienikin tapahtuma voi hajottaa hauraan tasapainon...
Tämä tulee ilmi ihan jo siinä kuinka päähenkilön nimikään ei pysy samana, yhteisö määrittää kulloinkin käytetyn nimen olosuhteiden ja yhteiskunnallisen aseman mukaan.

Sillanpään sympatiat ovat selvästi köyhän puolella, ja Toivolan Juha on luettavissa jopa jonkinlaisena Kristus-hahmona kurjemmissa, kärsivimmissä ja nöyrimmissä muodoissaan ('Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle', Matt. 25:40), vailla glorifikaatiota, romantisointia tai käytettävyyttä poliittisten liikkeiden esikuvana. Kristus-hahmo kuitenkin, kirjan alun maininnasta Juhan esi-isien yhteyksistä isoimpiinkin taloihin kuin olisi Daavidin huonetta ja sukua lopun kuolemaan toisten syntien tähden.
Tästä syystä en lukenutkaan kirjaa ihan vain kurjuudessa rypemisenä tai yhteiskunnallisena pamflettina, tiukasti rajattu fokus yhteen elämään varsin rajallisella alueella ja elinympäristössä ja tapahtumien laajemman historiallisen kontekstin näkyminen vain epämääräisinä kaikuina taustalla tekee tästä universaalimman kirjan ihmisestä ja maailmasta yleensä (loppupuoli toi mieleen ne teemat jotka myöhemmin Flannery O'Connor teki omikseen, mikä epäilemättä väritti lukemistani).

 
Miksi tämä on sitten Ylen Kirjojen Suomi -projektissa vuoden 1919 edustajana, kun melkein koko kirja sijoittuu aikaan ennen itsenäisyyttä ja loputkin vuoteen 1918?
Sillanpää osoittaa kirjallaan, että nykyhetkeen johtaa menneisyyden juuret, jotka ovat usein varsin vaikeasti havaittavia mutta tavattoman pitkiä. Itsenäinen Suomi ei sinkoutunut esiin valmiina kuin Pallas Athene Zeuksen otsasta, eikä historia noin vain näppärästi pyyhkiydy pois niin että voidaan aloittaa nollapisteestä, menneisyyden taakkoja on kannettavana ja niistä tiliä tehtävänä jo heti alussa.