21.9.17

Hanne Ørstavik - Rakkaus


Pohjoisnorjalainen pikkukaupunki talvella. Kun Vibeke tulee kotiin on jo pimeää ja pakkanen kiristelee: poikansa Jon, joka täyttää huomenna 9 vuotta, lähtee ulos ja sitten illan ja yön aikana tapahtuu kaikenlaista...Hanne Ørstavikin kirja (suom. Tuula Tuuva) on kylmä monella tapaa.

Tapahtumat ja kerronta ovat sinänsä hyvin minimalistisia, tapahtumat ovat varsin vähäisiä ja arkisia ja niistä kerrotaan viileän toteavasti, mutta kaiken yllä leijuu painostava uhka, alusta asti on selvää että tässä ei ihan hyvin käy...kerronta etenee niin Vibeken kuin Jonin näkökulmasta, yhtäaikaisesti niin että näkökulma vaihtuu usein, sen kummemmin varoittelematta ja kesken luvun (sekaantumista ei kuitenkaan tapahtunut, koko ajan pysyin kyllä kärryillä kumman luona kulloinkin ollaan).
Vibeke ja Jon ovat vastikään muuttaneet paikkakunnalle ja nyt Vibeke kaipaa puolisoa, ja Jon perhettä ja ystäviä: vaikka äiti ja poika ovatkin, niin perheyhteys on pahasti hakusessa ja niinpä he tulevat kulkemaan toistensa ohi...Jon ajattelee paljon äitiään muttei kovin hyvin ymmärrä häntä, ja Vibeke taas ajattelee paljon kaikkea muuta.

Vahva surullinen tunnelma tässä kirjassa on, ahdistavakin sellaisessa valtavassa arkisuudessaan.

Kirja on luettu myös muualla: Kiiltomato, Les-Lue, Sanojen jano.
Kirjalla osallistun myös Frau, Signora & Bibi-haasteeseen ja Helmet-lukuhaasteesta tulee toiseksi viimeinen kohta, 19. Yhdenpäivänromaani (menee allekin yhden päivän, ehkä noin 8 tuntiin).

19.9.17

Aino Kallas - Polttoroviolla

Olen Aino Kallaksen tuotannosta lukenut aiemmin sen Sudenmorsiamen tietysti, sekä parin kirjan verran novelleja, nyt sitten myös runoja.

Tämä kokoelma julkaistiin 1945 ja vuoden alkuun sijoittuvat myös päivätyt runot: aika on tietysti hyvin raskasta yleisestikin, ja Kallaksen elämässä erityisesti, kahden lapsen kuolema, Viron miehitys, maanpako Ruotsiin, ja se tuntuu myös teoksessa, jossa on surua, kaipuuta ja epätoivoa.

Runot ovat lyhyitä, purskahduksia joissa on ajoittain mukana hieman klassista mitallisuutta, joskin runouden perinteessä Kallas kurottuu kauemmaksi: läpi kirjan kuuluu raamatullinen klangi, psalmien ja profeettojen kielenkäyttö, ja huomattava osa runoista onkin muodoltaan rukouksia, puhuttelua Jumalalle.

Herra, Sinä olet silponut minun rahvaani ruumiin,
Sinä olet jättänyt sen jäsenet myrskyn siipien riepoittaa,
katso, he etsiskelevät toinen toistansa eivätkä löydä,
meren kuljuista he huhuavat,
maan raoista kuuluu heidän rukouksensa,
eivätkä he enää yhdeksi yhtyä taida.
(Silvottu, ote)

Sudenmorsiamessa ja vähän noissa novelleissakin erityisesti Kallaksen kieli tekee vaikutuksen, ja näissä runoissakin se tuntuu, ikiaikaisuuden tuntu, sanat ja ilmaisut jotka ovat kotoisin jostain kaukaa mutta joissa silti on ymmärrettävää tuttuutta, kielen syntaksi joka ei ole ihan totuttu...
Vaikutteita virosta epäilemättä on mukana, tuossa yllä olevassa sitaatissakin "kansan" sijasta puhutaan "rahvaasta", mutta myös vanhasta kansanperinteestä tai hyvinkin suoraan raamatullisesta kielestä ammentaminen antavat oman luonteensa tekstille, ja vaikka yksittäiset runot ovatkin tavallaan yksinkertaisia, hetkellisiä huokauksia, tämän hetken vaikeudet, yleiset ja yksityiset, linkitetään laajempaan, universaaliin kehykseen.

Osallistun kirjalla Runohaasteeseen, ja kas, tämähän sopii myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen.

Maanpaossa

Katso, hopeaisiin halaviin ripustamme kanteleemme,
vierellä vieraan virran,
itkupajujen alla,
saineet silmävedet ovat suumme särvin,
ihomme verho vetten kaislain vehreät kuidut.

O, Herra, peitä meidän murheemme alastomuus,
kata katkeruutemme laupeuden sulkkuisella vaatteella,
kolkuta outojen sydänten suljetuille oville,
että ne aukeaisivat orvoille ja maattomille,
niinkuin erämaan ruusut,
sulaa lempeyttä täynnä.

Vie, o, vie, korpivaeltajasi kosteikon vesilähteelle,
että hän elävätä vettä ammentaisi
ja sammuttaisi palavan janonsa polton,
o, maanpakolaisten paimen!

17.9.17

Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Seireeni ja muita kertomuksia


Sisilialaisen Giuseppe Tomasi di Lampedusan kirjallinen tuotanto ei ollut järin laaja, ja sekin mitä julkaistiin tuli postuumisti: romaani Tiikerikissa on klassikko, ja suomeksi on tullut myös tämä pieni, neljän novellin kokoelma (tai mihin kirjallisuudenlajiin tuon neljännen tarinan sitten sijoittaakaan), suomennos tässäkin Tyyni Tuulion.

Ensimmäiset pari tarinaa eivät mitenkään suurta vaikutusta tehneet. Toinen kertoi sisilialaisesta maanomistajasta, joka on ahkerilla kaupoillaan hankkinut itselleen jo varsin suuren tilan, ja aiheuttanut ylempien luokkien edustajissa (jotka tietysti katsovat maanomistamisen olevan heidän etuoikeutensa joka ei alemmille luokille oikeasti kuuluisi) epäluuloista uteliaisuutta, vähän samoja tunnelmia siis kuin Tiikerikissassa. Toinen taas oli lyhyt tarina köyhästä konttorityöläisestä joka saa vuoden lopulla bonuksena ison joululeivonnaisen...luettavia mutta ansiokkaammat osiot ovat kaksi jälkimmäistä.


Niminovellissa taas nuori lehtimies tapaa baarissa vanhan miehen ja kun molemmat ovat Sisiliasta niin alkaa keskustelu ja pitemmän päälle myös yhteys. Vanha mies, Rosario la Ciura, helleenisen kulttuurin ja antiikin kreikan kielen arvostettu asiantuntija, on mitä viehättävin hahmo, korkeasti sivistynyt ja ylpeän itsetietoinen, mutta sillai karismaattisella tavalla: hän on erikoislaatuinen, tietää sen ja tuo sen esiin, mutta hölmöähän olisi väittää vastaan etteikö hän olisi erikoislaatuinen...niin, ja mikä hänet on sitten erikoislaatuiseksi tehnyt?

Neljäs "novelli" on ennemmin sarja fragmentteja tai kuvauksia kirjailijan lapsuudesta. Ensimmäisessä osassa hän toteaa lapsuuden muistin keskittyvän enemmän yksittäisiin aistivoimaisiin kuviin, joita ei välttämättä voi kovin hyvin sijoittaa mihinkään tunnettuun ajanhetkeen tai keskinäiseen järjestykseen, joten hän ei edes yritä rakentaa varsinaista kronologiaa, vaan seuraavissa seitsemässä luvussa kuvailee paikkoja joissa lapsuudessaan oli tai kävi.

Novellihaasteen lisäksi saan siis näppärästi osuman Helmet-lukuhaasteen kohtaan 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

14.9.17

Zsuzsa Rakovszky - Yhteyksiä


Kirjaston runohyllyä on koluttu ja sieltä Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopiva teos lainattu: Zsuzsa Rakoszky on unkarilainen kirjailija ja kääntäjä, ja hänen tuotannostaan Hannu Launonen on valikoinut tämän teoksen, mukana on pääasiassa runoa mutta myös katkelmia proosakirjastaan Tähdenlennon vuosi (jotka tyyliltään ovat kyllä aika proosarunomaisia).

Runoja on jaoteltu kolmeen lukuun, joista keskimmäisellä on sama nimi kuin yhdellä alkuteoksella, Valko-Musta, mutta muuten en tiedä ovatko nämä kronologisessa järjestyksessä vai miten ryhmittely on tapahtunut...paitsi että huomasin itse pitäväni enemmän loppupuolesta.

Ensimmäisessä luvussa lukijan eteen vyörytetään kuvia ja tavaroita hengästyttävällä runsaudella, mutta yksittäisistä kuvista ei niin saa kiinni ja kokonaisuuksia on vaikea hahmottaa, runsaudessa on tyhjyyttä (vaikutelma saattaa olla harkittu).

Toisessa luvussa tavaroiden virtaa on yhä mutta lukija on ehkä paremmin sisäistänyt tekstin rytmin tai kirjoittaja hallitsee sitä selvemmin, ja yksittäiset ajatukset ja kuvat nousevat myös esiin, joskus hyvinkin terävinä.

Kolmas luku on jo taipuvaisempi vähyyteen, ei tässä varsinaisesti minimalismiin mennä mutta suhteellisesti luopuminen ja yksinkertaisuus korostuu ja konkretiaankin saa jo tiukemman otteen.

Kirja on luettu myös Kiiltomadossa.

Lapsuuden vanhat naiset / Gyerekkori öreg nõk (ote)

Mitä siellä vielä oli? Pitkäjalka-
astiakaappi, kaapin päällä marmoria, maksanvärinen.
Kuppeja, jotka vaossa harmenivat
sumuksi, Uusi Aika -lehtiä, useita vuosikertoja,
vinttikoirien hahmoja, laseja, muistoja Karlsbadista,
olemukseltaan outoja, kuin uppoavasta
laivasta sattumoisin pelastettu käkikello, astiasto
kymmenelle hengelle, autiolla
saarella, palmujen ja vuohien keskellä.
Miksi nuo peilit vastatusten heijastelevat tyhjyyttä,
asuntoa, jossa ei perhettä palvelusväkeä valoa?
Miksi kaikki nuo hopealusikat,
jos keitto olematon? Mitäs sokeripihdit,
vaikka jauhosokeria tarjottiin? Mikä
toivo sai heidät säilyttämään
pyykkikorin kiirastulessa
leninkejä, kymmene vuotta vanhoja,
kuvittelemaan: koittaa kevät, ihana
on kävellä niissä sitten rantatiellä.
(Milloin he tajusivat, ettei siellä
maalla kunnon kosijoita saa
jos "Für Eliseä" soittaa?)

12.9.17

Maila Talvio - Linnoituksen iloiset rouvat


Alkuvuodesta kyselin kirjaston lukuvalmennuksesta vinkkejä vanhemmasta Helsinki-aiheisesta kirjallisuudesta ja sainkin niitä aimo listan: Juhani Ahon lisäksi olen lukenut listalta jo Marja-Liisa Vartiota ja Klaus U. Suomelaa, mutta kiinnostava nimi oli myös Maila Talvio, tämä kirja oli nimenä tuttu ja Talvio oli jäänyt mieleen hyvänä esimerkkinä kirjailijasta joka on joskus selvästikin nauttinut suosiota ja arvostustakin, mutta jota ilmeisesti kukaan ei nykyään lue.

Tarukirjan Margit ehti lukea tämän ensin, mutta lukukokemus ei selvästikään ollut mieleinen, mutta tokihan tähän piti silti itse tutustua. Ja, no, aika lailla oikeassahan Margit oli.

Kyseessä on siis historiallinen romaani 1800-luvun alun Helsingistä, Helsingin ja Viaporin elämää kuvataan episodimaisesti usean henkilön kautta, ja kirja päättyy historialliseen kiintopisteeseen, Viaporin antautumiseen 1808. Helsinki on varsin kurja pikkukaupunki jossa taudit jylläävät kansaa ja Viapori taas Ruotsin valtakunnassa syrjäinen linnoitus jossa upseerit tekevät mitä voivat vähillä resursseilla, kun sodan uhka on jatkuvasti yllä, ja rouvat taas huvittelevat sen verran mitä täällä nyt voi tehdä.

Kylläpäs tässä jaariteltiin loputtomasti. Pari ensimmäistä lukua olivat suorastaan piinallisen yksitoikkoisia, ensimmäisessä ollaan värväysmatkalla jossain rajan tuntumassa ja siellähän puhutaan ja puhutaan, itseääntoistavuuteen ja jankkaavuuteen asti. Toisessa uusi lääkäri saapuu Helsinkiin ja Espoon tullilla sitten puidaan saako tämä tuoda epäilyttäviä laatikoitaan kaupunkiin, useiden sivujen verran: Alastalon salissako tässä kuvitellaan oltavan?
Kirjassa on pari vähän parempaa episodia, joista olisi voinut saada kivoja novelleja tai laajemmin kehittelemällä kyseisten henkilöiden ympärille kokonaisia kirjoja, erityisesti kaunoisen Sophie Rosenborgin sairastuminen isorokkoon, mutta yleisesti ottaen romaanina tämä oli jaaritteleva ja pölyinen, jos haluaa lukea kiinnostavia historiallisia romaaneja niin kannattaa valita jotain muuta.

Historialliset romaanit toki kertovat paljon myös kirjoitusajankohdastaan, ja Talvio kylvää kyllä pieniä yksityiskohtia ja viitteitä hyvinkin runsaasti, paras syy lukea kirja taitaakin olla se mitä se kertoo vuodesta 1941. Sodan uhka leijaili koko ajan kirjan yllä (vaikka aktuaalisia sotatoimia onkin mukana aika vähän) ja Suomen kohtalokysymykset olivat esillä, tyytymättömyyttä esitettiin Ruotsin välinpitämättömyyteen ja itärajasta oli paljon puhetta.
Hieman ihmettelin paria esitettyä kommenttia kuinka raja oli kovin lähellä Pietaria ja siksi uhka, kun Turun rauhassa se oli kuitenkin vedetty jo kohtalaisen kauas Pietarista (Talvio on toki tästä tietoinen, kun myöhemmin viittaa haminalaiseen venäläiskauppiaaseen), ja toisaalta ajankohtaisesti mukana oli viittauksia kuinka tärkeää olisi saada hyvin puolustettava rajalinja ja myös yhdistää rajantakaiset veljeskansat mukaan, vaikkei sitä ihan sanottukaan niin ymmärsin puhuttavan rajasta joka kulkee Laatokan ja Äänisen kautta Vienanmerelle (mikä 1941 oli hyvinkin ajankohtainen idea).
Muutenkin propagandistisia piirteitä saattoi kirjassa havaita, ja näiden kiinnostaminen taitaakin olla keskeinen syy lukea tämä teos. Muissa suhteissa on todettava että aika on ajanut tästä ohi. Muusta Talvion tuotannosta en sitten osaa sanoa, en jaksanut aloittaa tuota yhteisniteessä olevaa Yölintuakaan...

Helmet-lukuhaasteesta otan tällä kohdan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (en nyt tiedä oliko lukuvalmennuslistaus suoranainen suositus, mutta mennään nyt näin).

10.9.17

Mariama Bâ - Pitkä kirje



Tämä Mariama Bân teos oli jäänyt potentiaalisesti kiinnostavana mieleen Librarything-sivuston 1001 Books You Must Read before You Die -keskusteluista, ja kun se sitten tuli vastaan suomennettuna (suom. Annikki Suni) niin piti lukea.

Kirja on sarja kirjeitä joita keski-ikäinen senegalilaisnainen Ramatulaye kirjoittaa ystävättärelleen Aissatulle. Ramatulayen mies Modu on juuri kuollut ja perhe elää suruaikaa, joskin Ramatulayen ja hänen lapsiensa puolella suru ei ole kovin syvä: Modu oli muutama vuosi sitten ottanut toisen vaimon, huomattavasti nuoremman Bintun, ja vaikka kumpikaan ei ollut päättänyt erota, oli yhteiselämä kuitenkin käytännössä päättynyt. Näitä tapahtumia, niiden syitä ja vaikutuksia, ja muidenkin henkilöiden elämää (myös Aissatulla on ollut omat aviolliset ongelmansa) sitten käsitellään.

Ilahduttavasti teos ei ole mitenkään itsesäälissä ja kurjuudessa rypevä, Ramatulaye on voimakastahtoinen nainen jolla on ammatti (opettajana) ja joka pärjää myös itsenäisesti miehensä petoksesta huolimatta (moniavioisuus on toki laillista ja yhteiskunnan yleisesti hyväksymää, mutta silti se voi tuntua petokselta, erityisesti miten Modu asian hoitaa).
Hieman samaan tapaan kuin Alifa Rifaat Bâ nostaa ongelmaksi miesten heikkouden olla vastuullisia velvollisuuksiaan ja puolisojaan kohtaan, mutta myös naisten yhteiskunnallisen turvattomuuden kun asiat eivät menekään niinkuin pitäisi: traditionaalisesti naisten koulutusta vastustetaan, sukujen paine on voimakas ja naiset toimivat ja kuuluvat kodin ja perheen piirissä mutteivät laajemmin.
Vaikka tässä nimellisesti kirjeromaania kirjoitetaankin niin näitä pohditaan varsin moniäänisesti ja havainnollisin esimerkein, Bintu on jättänyt koulun kesken mennessää naimisiin ja vaikuttaa muutenkin varsin typerältä kanalta, ja tämän äiti taas on häikäilemätön opportunisti joka lypsää varakkaasta vävystään irti kaiken mitä saa (ja joka näin ollen on ollut hyvin aktiivinen saattamaan aikaan tyttärensä ja Modun avioliiton), Aissatun anoppi taas on ollut suuresti loukkaantunut että hänen korkea-arvoiseen sukuunsa tulee joku käsityöläisen tytär ja omalta osaltaan junaillut Aissatun ja poikansa avioliiton kariutumisen, ja sukujen, ystävien, naapurien tarkkailun alla on jokainen.
Ja toisaalta Ramatulayen ystävä, poliitikko Dauda, kritisoi naisten haluttomuutta osallistua poliittiseen osallistumiseen, muutoksia ei tule jos naiset keskittävät huomionsa vain perheeseen ja kotiin...

Tendenssimäisyys on vahvaa, ja sitä korostaa kirjan loppupuolen suhteellinen vaeltelu Ramatulayen, Modun ja Bintun avioliitosta muihinkin aiheisiin, vaikutelmaksi tulee että kirjailija halusi sanoa näistäkin asioista jotain. Kirjemuotoa ei ole niin uskottavasti kai edes yritetty toteuttaa, kyllä tämä on fiktion kaapuun puettu kannanotto, mutta sellaisena myös varsin kiinnostava, ja tietysti myös ikkuna toiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan.

8.9.17

Turun kirjamessut lähestyvät

Lokakuussa on suunnitteilla kirjamessuilua enemmänkin, kun perinteisen Helsingin lisäksi päätin lähteä tänä vuonna tutustumaan myös Turun messuihin. Tapahtuma on "joskus pitäisi"-tasolla ollut mielessä jo useamman kerran mutta olkoon "joskus" sitten tänä vuonna. Majoituksen ja matkatkin varasin jo, eli tarkoituksena olisi viettää entisessä pääkaupungissa koko viikonloppu 6.-8.10.
Toki Turussa on pitkästä aikaa muutenkin kiinnostava käydä, tähänastiset vierailut rajoittuvat pariin kolmeen kertaan ja tällä viikonlopulla siis yli kaksinkertaistan kaupungissa viettämäni ajan...


Matkajärjestelyjen ohella olen jo ehtinyt katsella ohjelmaa läpi potentiaalisesti kiinnostavia puheita ja keskusteluja poimien. Messujen teema, Suomi 100 vuotta, on jonkin verran mukana (joskin minun Suomeni on tietysti huomattavasti vanhempi, ja jos jossain niin Turussahan tämä pitäisi myös olla selvää), ja tottakai ohjelmaan kuuluu myös sekalaista harhailua ja kiinnostavien kirjojen bongailua (ja toivottavasti myös ihmisten kanssa juttelua, ainakin muutama tuttu on myös aikeissa tulla messuille, ja ehkä muutama sana tulee vaihdettua myös tuntemattomienkin kanssa.
Yksi kirjamessujen kiinnostavammista osioista on luonnollisesti pienkustantajat, näiltä kun tulee kiinnostavaa kirjallisuutta joka saattaa tavallisissa kirjakaupoissa ja kirjastoissakin jäädä huomaamatta.

Niin, ohjelmasta. Kiinnostavia aiheita olen bongaillut tietopuolelta, jonkin verran mukana on myös yleisentuntuisia aiheita (ja vähän runojakin); kun en kotimaista nykykaunoa juuri lue niin tämän osaston "kirjailija puhuu uudesta kirjastaan"-ohjelmanumerot myös tulee sivuutettua. Ja taas kerran kiinnostavia juttuja on myös päällekkäin, enkä varmaan muutenkaan ihan kaikkiin menisi (haahuilullekin pitää jättää tilaa, ja syödäkin on hyvä joskus), ja toisaalta spontaanisti saattaa pysähtyä kuuntelemaan jotain ihan muuta...

Mutta tärpeiksi ja myös itselle muistutukseksi laitan nyt listan jutuista joita ainakin harkitsen vakavasti.

Perjantai 6.10.

10.20-10.40  Kallas  Kenellä on oikeus kirjoittaa toisen elämästä ja keiden elämästä ylipäätään kirjoitetaan?
10.40-11.00  Kallas   Ikäisekseen hyvin säilynyt – Satavuotiaan Suomen runoja
11.00-11.30  Agricola A-halli  Klassikkokeskustelu
11.20-11.40  Tieto B-halli  Aleksandr Manzos: Kaikkien aikojen pelit
12.00-12.20  Tieto B-halli  Oikea ja väärä musiikki ja äänimaisemamme muutos
12.20-12.40  Tieto B-halli  Yksi maa - monta tapaa
12.20-13.20  Kallas  Miehen rooli kirjallisuudessa
12.40-13.00  Fiore A-halli   Poikien lukeminen - tunnistammeko erilaiset osaajat?
13.20-13.40  Kallas  50 keskeisintä kotimaista elokuvaa ja kirjaa 100-vuotiaan Suomen kunniaksi!
14.00-14.20  Kuisti B-halli  Turku Pop
14.40-15.00  Kuisti B-halli  Sanaiset kansiot
15.00-15.20  Kuisti B-halli  Vuoden kristillinen kirja -ehdokkaat
16.00-16.20  Kuisti B-halli  Jyrki 69:n seikkailuja
 
Lauantai 7.10.
 
10.20-11.20  Onerva 2. krs  Uskonpuhdistuksen juhlavuosi. Reformaattorin jalanjäljillä
10.20-11.00  Jukola 2. krs  Unohtuneet kirjat
11.00-11.40  Agricola A-halli  Millainen matka on ollut Kirjojen Suomi?
11.00-11.30  Fiore A-halli  Esikoiskirjan tuska ja ihanuus
11.30-12.30  Fiore A-halli  Kustannusala murroksessa
11.40-12.00  Kuisti B-halli  90-luku tuli takaisin!
11.50-12.20  Tieto B-halli  Yksi maa - tuhansia tapoja puhua
11.55-12.40  Auditorio  Suomalaisen runon ääni
12.20-13.00  Onerva 2. krs  Tieteen ja viihteen duetto
12.20-12.50  Tieto B-halli  Kenen ääntä me kuuntelemme? Kuka saa äänensä kuuluville?
13.20-14.00  Kuisti B-halli  Runokritiikkiä
13.30-14.00  Fiore A-halli  Sata vuotta fiktiota suomalaisuudesta
14.20-15.00  Onerva 2. krs  Enostone kustannuksen vuoden 2017 runokirjojen esittely
14.30-15.00  Fiore A-halli  Runouden uudet valtatiet
14.40-15.20  Kallas  Novellien voima
15.20-16.00  Agricola A-halli  Romaanin uudet muodot
16.00-17.00  Onerva 2. krs  Kirjallisuutemme klassikot ja vaihtoehtoinen kirjallisuushistoria
16.10-17.00  Kallas  Uutta kotimaista runoutta
17.00-18.00  Jukola 2. krs  Monikielisyyden jatkumo kotimaisen kirjallisuuden historiassa
 
Sunnuntai 8.10.
 
10.40-11.00  Kuisti B-halli  Harhaile ja tee löytöjä kirjallisuuden viidakossa
11.00-11.40  Eino 2. krs  Runomeditaatio Sata suomalaista runoa
13.40-14.00  Eino 2. krs  Mikä olisi erikoisempi esine kuin kirja?
14.40-15.00  Onerva 2. krs  Naantalin luostarin kirja
15.00-15.40  Jukola 2. krs  Suomi ja suomalaisuus on koodattu täyteen raamatullisuutta
16.20-17.00  Jukola 2. krs  Miten kirjani ovat kuolleet?
 
Sunnuntai on näköjään hiljaisempi päivä muihin verrattuna, silloin on ilmeisesti kaikki ne muita ihmisiä kiinnostavat jutut. 
Ohjelmasta käy paremmin ilmi ketä puhujia noissa on ja jonkin verran myös sisältökuvausta, en nyt niitä tänne laita. Kerron sittä paikanpäällä tarkemmin mitä puhuttiin niissä tapahtumissa joihin oikeasti päädyn paikalle. 

Nähdään Turussa!

6.9.17

Hans Urs von Balthasar - Mary for Today


Alunperin en ollut aikeissa postata tästä kirjasta, kunhan vain aloitin sen viime viikon tietokirjaviikolla omaksi ilokseni, enkä tietokirjoista kuitenkaan niin säännöllisesti kirjoita kuin fiktiosta.
Mutta kun Oksan hyllyltä -blogissa aloitettiin Naisen tie -lukuhaaste sopivasti ja tämä kirja tavallaan aiheeseen sopii, niin mikä ettei. Haasteessa siis luetaan naisista kertovia elämäkertoja, muistelmia yms, ja tämän kirjan aiheena on ihmeellinen äiti, ylistettävä neitsyt, viisauden istuin, ilomme lähde jne., Neitsyt Maria, joten aloitamme heti huipulta.

Mutta kieltämättä tämä Hans Urs von Baltasarin kirja sijoittuu aika lailla perinteisen elämäkerran ulkopuolelle, kyseessä on kontemplatiivinen essee jossa oletetaan, että lukija on jo perillä Marian elämän tunnetuista vaiheista ja vähän myös kultista. Toisaalta voisi sanoa, että tämä on elämäkerran kehittynyt muoto, jossa tärkeää ei enää ole pienien tai suurempienkin detaljien laittaminen järjestykseen peräkkäin, vaan keskittyminen laajempiin merkityksiin ja yhteyksiin, mitä kohdehenkilömme elämä kertoo ihmisenä olemisesta.

Balthasar kontemploi varsin selkeällä kielellä Neitsyt Mariaa kuudessa luvussa, joissa keskitytään eri piirteisiin ja elementteihin, köyhyydestä Kirkon muistiin ja eskatologiaan, mutta lukujen välillä on myös runsaasti yhteyksiä ja kokonaiskuva on kaikkine allegorioineen ja anagogioineen laajempi kuin kirjan ohuus antaisi ymmärtää, ja samalla kuitenkin annetaan ymmärtää että mysteereissä on paljon jäljellä...(en nyt lähde sen tarkemmin kirjoittelemaan aiheita auki, pointtina on lukea kirja itse).

Halutessani voisin varmaan jatkaa lukuhaastetta pelkällä mariologialla (vaikka kaikki sen alle kuuluvat kirjat eivät ole edes hyvin laajasti ymmärrettynä elämäkertoja), mutta ehkä voisin yrittää jotain muitakin...

4.9.17

Unto Kupiainen - Soutaja


Aika monta Unto Kupiaisen kirjaa on täällä jo blogattu, mutta on niitä vielä myös jäljellä, satunnaisessa järjestyksessä lukeminen jatkuu.

Tällä kertaa suorempaa henkilökohtaista tilitystä on vähänlaisesti, suuremman osan tässä saa luontorunous, joskin niissäkään ei ravisteta henkilökohtaisuutta, muulla lukemiini luontorunoihin verrattuna näissä näkyy yhä runollinen minä joka katselee luonnon ilmiöitä (lukuaikaan sopivasti useissa ollaan kesän ja syksyn taitteessa).

Mukana on myös sarja Bellman-käännöksiä: en Bellmanin runoja ole juuri muuten lukenut mutta mielikuvien perusteella suosimansa aihepiirit ovat Kupiaisellekin tuttuja.

Tämä jäi nyt kuitenkin varsin koskettamattomaksi kokoelmaksi, lajina en ole luontorunouden ystävä ja muutenkin tuntui että kirjoittajan paras terä oli tässä poissa.

Rajalla

Häviää katseestamme kesän lämmin harha,
suupielen piirteet hieman kovenee,
ja silmänurkkaan rypyt useammin
pysähtyvät ja paljon vakavammin.
Syys lähenee. Jo syttyy tähtitarha,
enteellisenä taivas säteilee.

Levoton sydän, unes loppu kestä
urhoollisesti: kiitä lyhyestä!

2.9.17

Jon Fosse - Plays Four

 

Olen lukenut Jon Fossen, norjalaisen nykyteatterin ison nimen, näytelmiä aiemminkin ja sen verran uteloitti että lukemista pitää jatkaa löytyneellä kokoelmalla, jossa on kolme pitempää näytelmää ja yksi lyhyt.

Näytelmissä jatketaan tutuilla piirteillä, nämä ovat varsin riisuttuja ja ulkoisesti minimalistisia näytelmiä, kussakin 3-4 roolia yhdessä tilassa ja roolihahmoja kutsutaan tyyliin "mies", "nainen", "tyttö".

Tapa kirjoittaa puhetta on myös sama, Fosse kirjoittaa hyvin katkonaista ja vihjailevaa dialogia jossa puhutaan yhtä paljon itselle kuin toisille, aloitetaan lauseita jotka katkaistaan parin sanan jälkeen, pidetään painokkaita taukoja, toistetaan jo sanottua...jätetään sanomatta yhtä paljon kuin sanotaan, ja joskus puhe on enemmänkin peittona ja hämäyksenä kaiken sen yllä mitä ei sanota.
Tässä mielessä kieli tuntuu hyvin realistiselta ja arkiselta , mitään retoriikan huippusuorituksia ei ole odotettavissa, mutta on kiehtovaa kuinka paljon kirjailija pystyykään sanomaan rikkonaisilla, toisteisilla ja arkisilla dialogeillaan.
Tosin näytelmissä on aiheenakin usein kohtaamattomuus, henkilöt ovat samassa tilassa mutta he puhuvat ja näkevät toistensa ohi, ovat toisistaan irrallaan ja yksinään.

Kiehtovin esimerkki oli kirjan ensimmäinen näytelmä, And We'll Never Be Parted (Og aldri skal vi skiljast), jossa nainen puhuu kuin mies olisi paikalla kun tämä ei ole, puhuu kuin mies ei olisi paikalla kun tämä on, mies ja nainen huomaavat toisensa vain hetkellisesti ja siirtyvät taas olemaan kuin toinen ei olisi...onko tämä todellisuutta, vai muistoja tai sekoitettuja aikatasoja, vai mitä tässä tapahtuu, vaikutelma on kuitenkin epämääräisyydessään kiinnostava (ja tämän haluaisin myös nähdä mielelläni teatterissa).

The Sonissa (Sonen) pienessä autioituvassa kylässä asuvan vanhemman pariskunnan luon tulee näiden pitkään karussa oleva poika, josta naapuri on esittänyt arveluttavia juoruja...ja Visits-näytelmässä (Besøk) nuoren naisen elämänhallinta on varsin horjuvaa, onko äidin miesystävällä joku osuus tässä: toiminnaltaan suoraviivaisempia näytelmiä.
Neljäs näytelmä, Meanwhile the Lights Go Down and Everything Becomes Black (Medan lyset går ned og alt blir svart) oli lyhyempi, tästä tilanteesta petollisesta aviomiehestä en oikein saanut enää otetta, se alkoi olla jo liiankin tiivistettyä.

THE MOTHER
But tell us
How are you
Where've you been
It's so long since
we've heard from you

THE SON
looks up, at the Mother
No, it's not all that

THE FATHER
interrupts
Well no one could accuse you
of being talkative
Laughs a little

THE MOTHER
You haven't

THE FATHER
No no

THE SON
looks at the Mother, guardedly, questioningly
Haven't

THE FATHER
a little afraid
Well she means

THE SON
again, to the Mother
I haven't

THE MOTHER
No it was nothing

THE SON
Just say it

THE FATHER
Well she means

THE MOTHER
It was just the neighbour
He said
Well

THE SON
Just say it

THE MOTHER
He said
that you were inside
She looks down

ps. Tämä on muuten blogin 800. postaus.

1.9.17

Nick Yee - The Proteus Paradox: How Online Games and Virtual Worlds Change Us, and How They Don't



Vaikken tietokirjoista niin paljoa postailekaan, niin kyllä minä niitäkin luen (luin tämän kirjan kanssa rinnan toista kirjaa, jonka sain myös loppuun vähän tämän jälkeen, Kevin Vostin kirjan Albertus Suuresta), joskin tietokirjoja tulee luettua myös enemmän osin selailemalla tai poimimalla vain joitain yksittäisiä kiinnostavia lukuja.
Ja varmaan olisin tämän Nick Yeen kirjan ottanut bloggauksen aiheeksi muutenkin, mutta kun nyt on vielä tietokirjaviikko...Tietokonepeleistä olen blogannut aiemminkin, ja myös peleihin liittyvästä kirjallisuudesta, vaikka miellänkin itseni yhä aika kasuaalipelaajaksi niin aihe on kiinnostava myös tieteellisemmällä tasolla.

Yeen kirja on sopivan populaarilla otteella kirjoitettu teos netissä pelattavien roolipelien (MMORPG, esim. World of Warcraft, Everquest, Dark Age of Camelot, City of Heroes) psykologiasta ja sosiologiasta. Millaisia sosiaalisia rakenteita ja motiiveja peleissä ilmenee, ilmeneekö persoonallisuuspsykologian piirteitä pelityyleissä jne.
Yee on tutkinut aihetta niin virtuaaliympäristöihin keskittyvillä psykologisilla kokeilla kuin haastattelemalla pelaajia (ja pelaamalla myös itse) ja keräämällä dataa peleissä, ja jälkimmäistä peleistä kyllä irtoaa valtavat määrät, kun on mahdollista seurata numeerisina arvoina tuhansien pelaajien tekemisiä pitkällä aikavälillä.
Ja tietysti muutakin psykologista ja sosiologista tutkimusta...

Many aspects of everyday human psychology are well studied and known. Unfortunately, some of the findings are truly depressing.

Varsin usein saatettiin havainnoida, että ihmiset vievät reaalimaailman oletuksia ja piirteitä myös virtuaalimaailmoihin. Yllä oleva sitaatti viittaa tutkittuun havaintoon, että reaalimaailmassa ulkoinen kauneus korreloi hyvin suoraan uskottavuuteen ja arvostukseen muiden silmissä, samoin pituus (pituuden ja keskipalkan välillä on havaittu selvä korrelaatio), ja tämä toistuu myös virtuaalimaailmassa, myös henkilön itsensä kohdalla: kun oma avatar on kaunis ja/tai pitkä, myös oma käytös, itseluottamus jne muuttuvat.

Myös muita reaalimaailman toimintamalleja helposti toistetaan virtuaalisesti, ja joskus jopa vahvistetaan. Kirjan luku, jossa käsitellään taikauskoista käytöstä ja sen synnyttämistä, oli varsin hillitöntä luettavaa, ja opinpahan siitä myös, että ihmiset mm. osoittavat kohteliaisuutta tietokoneille: koehenkilöt ovat tehneet tietokoneella opetuskurssin tehtäviä ja tehtävien jälkeen saaneet ohjelmalta palautteen, ja vähän ajan päästä heitä on pyydetty antamaan tietokoneella palautetta opetuksesta ja tehtävistä, kummalla tahansa huoneessa olevista kahdesta tietokoneesta, niin henkilöt, jotka antavat palautteen samalla koneella antoivat keskimäärin positiivisempaa palautetta kuin henkilöt, jotka käyttivät toista konetta...koska emmehän me nyt halua pahoittaa koneen mieltä liian suoralla kriittisyydellä.

Tai yleistä ennakkoluuloa naisille tyypillisestä "hoivavietistä" ei voi todentaa nettipelien roolien perusteella, mies- ja naispelaajien välillä ei ole havaittavaa eroa parantaja-roolin suosiossa tai parantamisen määrässä suhteessa vahingontuottamiseen (taas kerran, tämä on numeerisesti mitattavaa dataa). Mutta korrelaatio on havaittavissa suhteessa hahmon sukupuoleen, against-gender-hahmoihin: miesten pelaamissa naishahmoissa parantajat ovat tavallista yleisempiä, ja naisten pelaamissa mieshahmoissa taas tavallista harvinaisempia.
Muitakin reaalielämän oletuksia toisennetaan virtuaalisesti, silloinkin kun ne eivät varsinaisesti kestäisi loogista tarkastelua...

And the first fundamental truth of virtual worlds is this: boring people are still boring when they are in 3D.

Toisaalta jotkut asiat toimivat eri tavalla kuin muilla alustoilla: oman lukunsa oli saanut romanttisten suhteiden syntyminen peleissä. Näitä syntyy, ja kiinnostavana piirteenä näissä onkin, että tutustuminen etenee hyvin erisuuntaisesti kuin yleensä muualla: ensimmäisenä havaitaan se, miten henkilö toimii ja käyttäytyy, miten tämä kohtelee muita ihmisiä, ja kun peleistä on kyse, niin käytös nähdään myös stressin alla ja yllättävissä tilanteissa. Vasta tämän jälkeen tutustutaan sellaisiin juttuihin kuin nimi, ulkonäkö, ammatti, yhteiskunnallinen asema jne...käytökseen vaikuttaa myös, että MMORPGien pelaamisen tavoitteisiin ei yleensä kuulu romanttinen parinmuodostus (toiminta muistuttaa siis enemmän työpaikkaromansseja kuin parinhakunettipalveluita kuten Tinderiä).

Kirjassa tulee toistuvasti esiin ajatus, että ihmiset eivät ole kovinkaan hyviä ymmärtämään miksi tekevät asioita niinkuin tekevät ja ovat hyviä valehtelemaan itselleen, ja näitä piirteitä toisinnetaan yhtä hyvin virtuaalisesti kuin tosielämässä (ja tämän jälkeen voi kysyä kuinka paljon havaittu "tosielämä" sitten on todellista), ja näitä piirteitä voidaan käyttää myös manipuloimaan käytöstä (kirjassa on lukuisia esimerkkejä, joiden lukeminen ei lisää mielenrauhaa mutta ymmärrystä kyllä).
Ja toisaalta valehtelun rajallisesta toimivuudesta muille, jopa valenimillä ja kuvitteellisten avatarien takaa ihmiset paljastavat itsestään paljon (mm. Big Five -persoonallisuusmallin osatekijöille löytyy korrelaatteja World of Warcraftin pelaajadatasta...)
Big Dataa kerätään ja käytetään tietysti myös muualla: esimerkkinä Target-kauppaketjun pyrkimys tunnistaa asiakkaissaan suuria elämänmuutoksia, jotta nämä tavoitetaan kohdistetulla mainonnalla ennen kilpailijoita, esimerkkinä pyrkimys havaita asiakkaan raskaus mahdollisimman aikaisin...että tätä voi sitten miettiä seuraavan kerran kun kerää S- tai K-bonukset kortille.

Vaikka kirja keskittyykin MMORPGeihin niin aiheita tosiaan leviää myös paljon niiden ulkopuolelle: jonkinlainen kiinnostus tietokonepeleihin on varmasti kuitenkin tarpeen.
Tosin itse en ole ikinä pelannut World of Warcrafteja ja muita käsiteltyjä pelejä, kokemuksia on runsaasti kuitenkin niiden edeltäjistä MUDeista (joista ainakin se jota eniten pelasin, BatMUD, väisti joitain kuvattuja aiheita, se on tekstipohjainen eli ei avatareja, ja pelin ekonomia pysyi täysin pelin sisäisenä; jotkut muut jutut sen sijaan olivat hyvin tuttuja).
Ja tietysti käytän myös blogissa nimimerkkiä ja vierasta avataria, eri asia sitten minkä verran se vaikuttaa siihen mitä minä kirjoitan...

30.8.17

Elokuun luetut

Muinais-Venäjän sankarirunoja
Max Frisch - Ihminen ilmestyy holoseeniin
Gerard Manley Hopkins - As Kingfishers Catch Fire
John Gay - The Beggar's Opera
Mercè Rodoreda - Death in Spring
Emilia Pardo Bazan - The House of Ulloa
Ingrid Noll - Apteekkari
Robert Louis Stevenson - Olalla
Elin Wägner - Pohjoistullin tyttösakki
Zhang Jie - Raskaat siivet
Larin-Kyösti - Ajan käänteessä
Uuno Kailas - Isien tie
Heikki Asunta - Leirinuotio
Triin Soomets - Olemisen ompelet
Richard Brautigan - Kartanon peto
Primo Levi - A Tranquil Star

Elokuussa tuli taas luettua varsin paljon, kun oli runokuuta ja lukumaratonia ja kaikkea.
Haasteetkin ovat edistyneet, Frau, Signora & Bibiin tuli muutama osuma, samoin runo- ja novellihaasteisiin, ja Helmet-haastekin alkaa olla viimeisistä paikoista kiinni.

Etenevä syksy tuo taas kaikenlaista tapahtumaa mukanaan. Ensi viikonloppuna on sarjisfestivaalit Suvilahdessa ja siellä pitänee käydä pyörähtämässä ja katsomassa mitäs uutta jännää sarjisalalla tapahtuukaan, ja lokakuussa taas tulevat kirjamessut.
Helsingin messuille pitää tietysti suunnata, mutta tänä vuonna päätin lähteä tutustumaan myös Turkuun, kaupunkinakin siellä on taas kiinnostava käydä ja messut ovat hyvä syy...sen ohjelma tulee julki lähiaikoina joten kerron suunnitelmia lisää myöhemmin.
Ja tietysti sekalaiset instanssit ja järjestöt aloittavat syyskauden ohjelmiaan, joista muutamaan harkitsen meneväni ja toivon mukaan ainakin pariin menenkin...



mies nainen muu
englanti 98 97 2 197
suomi 52 38
90
saksa 39 10
49
ranska 35 11 2 48
japani 34 9
43
italia 37 2
39
venäjä 25 6 2 33
ruotsi 21 11
32
norja 12 3
15
espanja 11 3 1 15
tsekki 12 2
14
tanska 7 2
9
arabia 6 2 1 9
unkari 7 1 1 9
puola 4 4
8
viro 4 1
5
kiina 3 2
5
portugali 2 2
4
islanti 2
2 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1

427 214 17 658

29.8.17

Primo Levi - A Tranquil Star

 
En ole tähän mennessä blogannut Primo Levin kirjoista mutta puhunut kirjailijasta olen pariin otteeseen, kun puheena on ollut esim. luonnontieteet kaunokirjallisuudessa: Levi ammentaa teksteissään usein omista kokemuksistaan kemistinä, ja muulloinkin aiheissa ja niiden käsittelyssä on oma leimansa...
(yleisemmin Levi tunnetaan tietysti muistelmastaan kokemuksistaan Auschwitzissa, Tällainenko on ihminen)

Molempiin aiheisiin viitataan tässä 17 novellin kokoelmassa, ensimmäisessä novellissa 'The Death of Marinese' päähenkilö tekee sen mitä Levi, vangittuna partisaanina, ajatteli muttei tehnyt, 'The Magic Paintissa' tutkitaan onnea tuottavaa maalia ja sen valmistusta, ja 'The Molecule's Defiance' on lyhyt novelli polymerisaatiosta. Montako on novellia polymerisaatiosta, kun kaikenlaisesta turhemmasta niitä on kyllä kirjoitettu vaikka millä mitalla...

Kokoelmassa tuntuu myös Italo Calvinon henki ja Jorge Luis Borgesinkin, mukana on novelleja ja ideoita jotka voisivat tulla noiltakin tekijöiltä, voimakas spekulatiivisuus ja fantastisuus yhdistyy esseemäisyyteen. 'In the Park'-novellissa omaelämäkerturi pääsee kirjallisuushenkilöiden asuma-alueelle, 'The TV Fans from Delta Cep.'ssa kaukaisen planeetan asukkaat lähettävät fanikirjeen Piero Bianuccille, 'Buffet Dinner'issa kuvataan vaikeuksia osallistua illalliskutsuille kun on kenguru...
Calvinoon ja Borgesiin verrattuna Levi tuntuu kuitenkin selvemmin pessimistiltä, kokemukset ihmisyyden barbaarisesta puolesta epäilemättä tuntuvat ja sitä näkyy myös näissä novelleissa, joissa on paljon rappiota, häviötä, katoamista, epäonnistumista, ja valittujen aiheiden ja mittakaavojen vuoksi ne tuntuvat ihmisyyden epäonnistumisilta.

Erityisen huomionarvoinen on novelli 'The Sorcerers', jossa kaksi tutkijaa ovat kenttätyössä siriono-heimon parissa Boliviassa. Onnettomuuden vuoksi heidän leirinsä tuhoutuu, ja he joutuvat turvautumaan primitiivisen heimon vieraanvaraisuuteen...ensin tehden vaikutuksen heimolle tuntemattomilla teknologioilla kuten tulitikuilla, mutta sitten tuleekin ongelmaksi että eiväthän tutkijat pysty valmistamaan lisää tulitikkuja, ja muissakin mieleen tulevissa mahdollisesti vaikuttavissa tempuissa on sama ongelma, ne ovat sen verran kehittyneitä että tutkijoilta puuttuu materiaaleja, osaamista tai molempia.

Tästä tuli jo mieleen Arthur C. Clarken toteamus, että mikä tahansa tarpeeksi kehittynyt teknologia näyttää taikuudelta, mutta se onkin käännetty nyt myös teknologian käyttäjiä vastaan, ja laajempi ongelma tulee näkyviin kun tuodaan esiin, että sirionot, todellinen nomadinen heimo Boliviassa, eivät kuvattuna aikana tunteneet tulentekoa tai veneenrakennusta, mutta kulttuuristaan käy ilmi että nämä taidot on aiemmin tunnettu, ne on vain unohdettu kun ne eivät silloisessa elinympäristössään ole olleet tarpeellisia: he ovat muistutus että ihmiskunnan kehityksen suunta ei välttämättä joka paikassa ja ajassa ole eteenpäin...

Novellihaaste etenee.

28.8.17

Richard Brautigan - Kartanon peto


Tämä on nyt neljäs lukemani Richard Brautiganin kirja (ja tämänkin suomensi Jarkko Laine), ja tuttuja piirteitä löytyy: lyhyitä lukuja ja riisutun yksinkertaisella ja toteavalla kielellä kuvattua outoutta, karua huumoria ja tiettyä merkillistä viattomuutta (vaikkakaan ei kielenkäytössä).

Tämän teoksen alaotsikkona on "kauhuromanttinen lännenromaani", alkukielellä "gothic western", ja hämmentävästi tämä pitää jopa paikkansa ja genret limittyvät yllättävän tiiviisti.
Tapahtumapaikka on itäinen Oregon vuonna 1902, Hawklinen kartano jossa piilee salaisuuksia, mm. kellarissa majaileva hirviö (ja sen varjo). Hawklinen neidit haluavat nyt päästä hirviöstä eroon ja palkkaavat työhön kaksi palkkatappajaa Greerin ja Cameronin, ja sitten, no, tapahtuu kaikenlaista kummallista, hirviö ei ole sellainen mitä voisi kuvitella eivätkä myöskään Hawklinen neidit eikä varsinkaan norsunjalasta tehty sateenvarjoteline.

Eipä se juoni nyt niin tärkeä tässä ole, ja kuitenkin sellainen on ja jopa selkeämpi ja tolkullisempi kuin noissa parissa muussa Brautiganin proosateoksessa, mutta yllätyksellisyydestä ja surrealistista käänteistä ei luovuta. Viehättävin piirre onkin kerronnassa, rauhallinen toteavuus menee hyvin yhteen oudon tarinan ja erikoisten kielikuvien kanssa...viihdyttävä kirja tämäkin.

Kirjan on lukenut myös Maija

Cameron oli laskija. Hän oksensi yhdeksäntoista kertaa matkalla San Franciscoon. Häntä huvitti laskea kaikki mitä teki. Greeriä se oli vähän hermostuttanut silloin kun hän vuosia sitten tapasi Cameronin ensimmäisen kerran, mutta hän oli jo tottunut siihen. Hänen oli ollut pakko, sillä muuten se olisi voinut viedä häneltä järjen.
Ihmiset olivat toisinaan uteliaita tietämään mitä Cameron teki ja Greer tapasi sanoa "hän laskee jotakin" ja ihmiset kysyivät "mitä hän laskee?" ja Greer sanoi "mitä väliä sillä on?" ja ihmiset sanoivat "ahaa".
Ihmiset eivät tavallisesti udelleet enempää, sillä Greer ja Cameron olivat kovin itsevarmoja tuohon isoon rentoon pingoittamattomaan tapaan, joka saa ihmiset hermostumaan.

24.8.17

Triin Soomets - Olemisen ompelet

 

Olen tähän mennessä painottanut Frau, Signora & Bibi -haasteessa proosaa, mutta otollisia runoilijoitakin tietysti löytyy, kuten vaikka tämä virolainen Triin Soomets jonka tuotannosta on käännetty valikoima (suom. Varja Arola ja Anniina Ljokkoi).

Runot ovat kohtalaisen lyhyitä, useimmiten välimerkkejä tai isoja alkukirjaimia ei käytetä mutta joskus, samoin tehdään runojen otsikkojen kanssa.
Linkissä mainittua filosofisuutta ja sanoilla leikittelyä havaitsin minäkin, joskus turhan paljonkin: kovin suosittuja ovat runot joista puhutaan yleisesti "asioista" tai vedetään peräkkäin lyhyitä johdannais- ja/tai vastakkainasettelulauseita, joissa on usein paradoksaalisuutta...mutta joista jotkut tuntuvat kyllä myös enemmän sormiharjoitelmilta "aforismin alkeet"-kurssille ("runo ei ole runollinen / suuri ei ole suurellinen / raita ei ole raidallinen / tuuli ei ole tuulinen [...]")

Joissain runoissa esiintyy myös sarjallista rakennetta jossa runo päättyy "jne.", ikäänkuin jatkuvaksi mantraksi. Muutamassa kirjan alkupuolella olevassa runossa tulee myös esiin edestakaisen virtauksen teema ja rytmi, ikään kuin korostaen sisään- ja uloshengitystä, joten jonkinlaista meditatiivisuutta tässä huomasin.
Ja joitain kiinnostavia ajatuksiakin. Minulle jäi kokoelma hieman epätasaiseksi, paljosta en nyt erityisemmin innostunut mutta kyllä joukossa oli kiinnostaviakin runoja...

kun olet selittänyt sen auki
selitä uudestaan kiinni
muuten vuotaa
ei pysy
ei hyydy
vaikka miten sidot
vaikka miten selität
ei auta
ei auta
ei auta
ei selitä

22.8.17

Runokuu: Sinun puolestas elää ja kuolla

Nuoren Voiman Liiton järjestämää Runokuu-festivaalia vietetään tällä viikolla, ja kuten viime viikolla lupailtiin, osallistuu siihen myös joukko bloggaajia omilla runousaiheisilla postauksillaan.
Ainakin seuraavat kuusi ovat mukana, mutta tietysti mukaan pääsee itse kukin, ei tarvita muuta kuin kiinnostusta (tai sellaisen feikkaamista).

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena
27.8. Sinun vuorosi!


Teemana on tänä vuonna rakkaus. Mutta mitä se nyt sitten oikein tarkoittaa?
Henkilökohtaisena "pet peeve"nä minulla on sanan "rakkaus" epämääräinen ja veltto käyttö. Kun kulttuurisessa, filosofisessa, teologisessa jne. sillä on tarkoitettu hyvin monia eri asioita, niin nykyisin törmää usein esim. ajatukseen että rakkaus tarkoittaa vain romanttista eros-rakkautta ja joskus niin, että kaikissa muissa yhteyksissä ja merkityksissä aikojen kuluessa käytetyt rakkausajatukset myös redusoidaan suoraan erokseksi. Tuollainen löperyys typistää niin kieltä kuin ajatteluakin, ja runouden kuuluukin olla kielen ja ajattelun typistämistä vastaan.

Kirjasammon vinkkilistassa on mukana pari esimerkkiä myös vanhempien ja lasten toisiinsa kohdistuvasta rakkaudesta, hyvä niin, mutta mitäs muuta löytyisi. Voisi olla kiinnostavaa lähteä miettimään ansiokkaita esimerkkejä esim. agapesta tai caritaksesta runoudessa, mutta tähän hätään se vaati hieman liikaa tutkimustyötä, ehkä palaan asiaan joskus.
Toisaalla taas oli puhetta Oksasen ja Suonion tapaisista runoilijoista, ja kun olin kesän aikana muutakin 1800-1900-luvun vaihteiden runoutta lueskellut, niin mieleen tuli nostaa esiin isänmaallinen runous.

Isänmaallinen runouskin on epäilemättä laaja aihe, mutta lähdin nyt sellaisesta joka kehtaa sen ääneenkin sanoa: Helmet-hakukentässä hakusana "isänmaallisia runoja" nosti esiin kolme teosta, jotka Pasilan kirjavarastosta tilasin (jep, uusin näistä on julkaistu 1941 ja se on kooste 20-30-luvulla kirjoitetuista runoista...) ja nyt luin.
Luetut teokset ovat julkaisujärjestyksessä
Larin-Kyösti - Ajan käänteessä: Isänmaallisia runoja ja ballaadeja
Heikki Asunta - Leirinuotio: Isänmaallisia runoja
Uuno Kailas - Isien tie: Kokoelma isänmaallisia runoja

Larin-Kyöstin kirja vuodelta 1899 on aiheiltaan näistä väljin, mukana on historiallisia balladeja, henkilöinä niin Tuomas-piispa, Kaarina Maununtytär kuin Aleksis Kivikin, ja monia runoja joista en mitään leimallista isänmaallisuutta huomannut ja silloinkin kun sitä oli ei se sinänsä muista aikakauden runoilijoista erottunut, Oksasesta tai Kivestä tai Leinosta tai muista. Isänmaallisuus on enemmän toteamus kuin korosteinen identiteetti: jos suomeksi runoili niin ehkä se luonnollisesti tarkoitti tiettyä isänmaallista kiinnostusta.
Viittauksina mukana on kuitenkin kommentteja ensimmäisen sortokauden tapahtumiin, mm. muutama runo jossa puhutaan hyvin myönteiseen sävyyn tsaari Aleksanteri II:sta ja annetaan lukijan tehdä omat päätelmänsä mitä Nikolai II:sta pitäisi ajatella.

Oksasen Säkenien tapaan tässä yhteydessä isänmaallisuus tuntuu kuitenkin olevan ensisijaisesti oman paikan ja identiteetin haentaa, peräänkuuluttaen kansan ja kielen oikeutta olla olemassa, vaikka rajanvetoa erityisesti itäänpäin jo harjoitetaankin. Mukana on tietysti myös pastoraaleja yms. vaikkakin isänmaa on koko kansan projekti jota tehdään myös vaikka Espan puistossa.

Hetken siivillä (ote)
(Kappelissa keväällä 1899)

Ilta on leuto ja punervata länne,
Kappelin sähkö se kimmeltää;
viinuri, kolmelle viiniä tänne,
täällä me tahdomme viivähtää!

Valkeita lakkeja kaikkialla,
illalta lyyryt kiillon saa,
kansaa liikkuvi puiden alla,
suihku se nurmen kostuttaa.

Venäläiskirkon katto se kiiltää
lumisine sipulikattoineen,
suuret laivat ne merelle viiltää
sauhuineen sekä lippuineen.
[...]
Kuuluvi jyske ja taivas ruskaa,
toisko se tulvan tullessaan,
toisiko rauhaa, toisiko tuskaa
kohtalo vuos'sata kohdussaan?

Suomen malja! Sen tahdomme juoda!
Kansan keskeen polkumme vie,
tahdomme valolle linnoja luoda,
yhtyköön käsi ja erotkoon tie!

Noin muuten on kyllä sanottava että tässä kokoelmassa Larin-Kyösti ei taida olla parhaimmillaan, aika paljon laulumaisuutta näissä on siinä määrin että usein runoilija menee ihan rallattelijaksi, kun sanankäyttöä vertailee vaikkapa noihin kahteen muuhun, Kailaaseen ja Asuntaan...

Kailas ja Asunta ovat tässä 20-30-lukujen edustajina, Asuntan kokoelma on julkaistu 1934, Kailaan teos vuodelta 1941 on valikoima runoja uran varrelta 1921-32.
Näissä näkyy tiettyjä yhteyksiä, tarkempaa rajanvetoa meihin ja niihin, erityisesti tietysti itään ja siinä missä 1800-lukulaisten isänmaallisuus on kulttuurista, näissä korostuu enemmän militarismi. Suomen kansan lisäksi huolta kannetaan myös Karjalasta ja Inkeristä. 

Kailas on kuitenkin isänmaallisenakin tietyllä tavalla tarkkaileva, näissä ei erityisen ironinen mutta surumielinen ja uhriromanttinen ja kaihoava. Muutamassa runossa viitataan myös sisäiseen hajaannukseen ja esim. Kylmän kevään maassa viitataan sisällissotaan pyytäen yhtenäisyyttä. Ja tietysti kieleltään ja ilmaisultaan loistava.

Säkeitä isänmaalle (ote)

Valosta juopuneena vaeltavan
tään kansa näin mä tiellä kohtalon.
-- Oi etten näkisi sen lankeavan!
Polulla vaanimassa varjot oon
ja salahaudat kaunan kaivamina;
ja suosta nousta märkähattu mies
voi jousineen. - Oi kansa, tiedä ties
ja taiten astu, silmät valppahina!

Vain se, mik' arvolliseks löytään, pysyy.
Mi tutaan köykäiseksi, häviää.
Sun tätä päivääs huomispäivä kysyy.
Kuin kylvät nyt, niin kypsyy tähkäpää.
Jos vihaa kylvät - omaa sydäntäsi
kuin käärme puret, ja saat tuomion:
tulisen "Mene tekelinsä" on
taas kirjoittava näkymätön käsi.

Mut isänmaani, sinun povellasi
tää kansani jos kansaks kasvaa vois,
mi kukoistus sun puhkeis kuorestasi
ja minkä kaiun laulus saava ois!
Ei valuis hukkaan voima ydintemme,
vaan kilvoitellen kera mahtajain,
myös suurta suoritettais näillä main.
Me voimme nousta. - Miksi nousis emme!

Heikki Asuntakin kirjoittaa muun muassa sisällissodasta, mutta tällä kertaa tunnustetaan reippaasti väriä: mukana on Tampereen vapauttamisen 15-vuotisrunoa, valkoisille invaliideille omistettu Maan kiitos jne jne. Ja onpa mukana myös Mustapaitojen marssi...ja idän ja Aasian orjalauman ruoska uhkaa ja ne on yhtenäisen kansan torjuttava ja pelastettava myös Inkeri ja Aunus, ja idästä tullut rutto tietysti uhkaa myös yhtenäistä kansaa. Varsin on hapokasta, mutta toisaalta onko edes mielekästä vaatia runoudelta objektiivisuutta ja tasapuolisesti punnittuja tuntemuksia ja ajatuksia, eikös subjektiivisen kokemuksen välittäminen olekin runouden keskeisiä tehtäviä?
Mieleen tuli vähän aiempi kokemus Siionin lauluista ja virsistä, kuinka samoja kuvia, visioita ja ilmaisuja toistui useissa runoissa hivenen varioiden ja eri järjestyksessä, jonkin verran on toisteisuutta ja rakkaus on selvemmin muodostunut aatteeksi, ideologiaksi jolla on tietynlainen jargon (noin muuten Asunta ei juurikaan esitä uskonnollisia teemoja, yksi runo on muodoltaan rukous, mutta esim. kirjan prologina olevassa Uskontunnustuksessa ei sanallakaan mainita mitään korkeampia voimia...)

Valvokaamme! (ote)

Kalkatti kirves, vapisi sankat korvet,
aarniot aukes, leimusi kirkas kaski.
Helisi kellot, lauleli paimentorvet,
valtikan alle ihminen metsän laski.
Uurasti hiljaa, vakaana konnullansa
korpien yöstä rauhan löytänyt kansa.

Suonissa virtas ugrien uljas veri,
elämän voiman saanut vuorilta Altain.
Kestävä kansa asumasijan peri
korpien yöstä viereltä vihan valtain.
Puuhasi hiljaa, paljoa pyytämättä,
elämän eestä käytteli miehen kättä.

Vainottu kansa taisteli haukan lailla
pesimäpuustaan hornan kotkia vastaan,
uhraten kaiken, lyöden voimia vailla,
uljaana kiinni pitäen kalleimmastaan.
- Pimeni yöksi aamunsarastus herkin.
Moskova meihin upotti orjan merkin.

Myöhemmässä runoudesta sanotaankovaikka modernisteista eteenpäin on kyllä tunnustettu näkyvästi joitain ideologioita, pateettisestikin, mutta en muista patriotismin olleen kovin näkyvästi esillä tai ainakaan nähnyt sellaista oikein missään runouden valtavirtaan laskettavassa teoksessa. Mikä on vähän sääli ja outoakin, ottaen huomioon että ymmärtääkseni tunne on eri muodoissaan kyllä osa inhimillistä kokemusta...

Samoin kun huomasin Asuntan ja Kailaan kirjoittaneen joitain näistä runoista erilaisiin tilaisuuksiin, muistomerkkien paljastuksiin tai vaikka vuoden 1928 olympiajoukkueen kotiinpaluuseen, niin harmittelin että tätä ei tehdä enää ollenkaan tarpeeksi. Minua ainakin kiinnostaisi tietää millaisen runon vaikkapa Jarkko Tontti tai Henriikka Tavi laatisivat tilaisuuteen, jossa nuorten jääkiekkomaajoukkue juhlii MM-voittoa.

Runohaasteen lisäksi saan tällä lukuvalikoimalla Helmet-lukuhaasteesta kohdan 8. Suomen historiasta kertova kirja (kaikki kolme sopivat), ja saan myös aloitettua 1918-haasteen: Kailas sivuaa, Asunta runoilee enemmän.

Ja tietysti vietettyä tätä Runokuuta, jota huomenna juhlistetaan täällä.

18.8.17

Lukumaraton 18-19.8.

Kirjablogien yhteinen lukumaraton on täällä taas: tämänkertaista yhteismaratonia emännöidään Oksan hyllyltä -blogissa ja omalta osaltani tämä on jo...aika mones.


Aloitan tällä kertaa vähän aikaisemmin, jo nyt edellisenä päivänä kello 15.00 ja seuraavat 24 tuntia olisi tarkoitus käyttää mahdollisimman suurelta osin lukemiseen (luonnollisesti ajattelin nukkua, ja syödäkin varmaan jotain). Pari tavoitekirjaa on jo mietitty ja kummankaan tekijä ei ole ennalta tuttu joten katsotaan miten sujuu maratontyyppinen lukeminen niissä, hyllyssä on sitten lisää valikoimaa jos tarvitsee vaihtaa.

Raportoin etenemisestä sopivin väliajoin täällä.

Että pääsen vauhtiin, aion aloittaa kevyemmän oloisesta teoksesta, eli Elin Wägnerin Pohjoistullin tyttösakista.

16.15
Ensimmäiset reilu 60 sivua (eli noin puoleenväliin) luettu Pohjoistullin tyttösakkia, eli varsin reippaasti etenee. Irene Mendelinin suomennos on julkaistu 1919 eikä ole ihan nykyisten kielistandardien mukainen, alkuteos ilmestyi kymmenen vuotta aiemmin: kertoja Elisabeth tulee konttoristiksi Tukholmaan, asuu yhdessä kolmen muun konttoritytön kanssa ja kertoilee arkisesta elämästä: tämä on vähän kuin Hilja Valtonen maustettuna sosialismilla.

Kepeästä tyylistä huolimatta yhteiskunnalliset kysymykset pysyvät esillä ja noihin aikoihin naisten käyminen palkkatyössä oli varsin uusi asia ja luonnollisesti hyvin epäilyttävää, ja moni muukin asia on nykykulmasta kiinnostavan nyrjähtänyt (huvituin kuinka tyttösakki harrastaa kulttuuria, heillä on seinillään Botticellin ja Rembrandtin jäljennöksiä ja aamiaispöydässä luetaan ääneen runoja...ovat ehkä köyhiä mutta ylpeitä).

17.45
Pohjoistullin tyttösakki luettu, kaikki 138 sivua. Valtosmaisuus pysyi yllä joskin asiat eivät ihan niin menneet kuin odottaa voisi, vaikka tiettyjä henkisiä yhteyksiä tässä tuntuikin Nuoren opettajattaren varaventtiiliin. Ja sosialistiset ja feministiset näkemykset pysyivät kyllä esillä.

Oma osuutensa kiinnostavuudesta tuli myös iästä, joitain viittauksia ja pikkutapahtumia en ymmärtänyt lainkaan mistä niissä oli kyse, ja muutenkin niin pienissä ja suurissa asioissa tuli käänteitä jotka aikalaisittain saattoivat olla aivan tavallisia mutta nykynäkökulmasta ei tulisi ajatelleeksi: harvassa nykykirjassa henkilö ottaa noin vain harmonikan esiin ja alkaa soittaa, noin esimerkiksi, ja toisaalta monien toimien perustana olevat ajatusmallit tuntuvat hämmentäviltä. Vaikka ollaan niinkin lähellä kuin sadan vuoden takaisessa Tukholmassa. (Ja juu, jotkut toiset asiat eivät ole muuttuneet ollenkaan niin paljon kuin voisi toivoa)

Tämä kirja ei kuulu Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteeseen koska on ruotsalainen, mutta tuli kuitenkin tietooni kun etsin haasteeseen sopivaa luettavaa, ja hyvä että tuli.

Ikkunapöydällä Dagens Nyheter tarjottimena oli tyhjä leipäkori, voirasia ja pari kaljapulloa, hyvin tuttu, ja minulle, jolla oli vielä silmissä Grandin kristalli- ja viinikimallus, jotenkin liikuttava näky.
- Oi, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä jälellä? Ja voileipää? Tai paljas leipäpala? Minä tahdon syödä omaa leipääni. Minä en tahdo kadehtia raukoilta heidän multasieniään ja timanttejaan. Minä olen tyytyväinen itseeni, kohtalooni ja pilsneriini.
- Se on vain pilsnerkaljaa, sanoi Baby ovessa puteli kädessä. Ja puolikkaan ranskanleipää saat, vaan et enempää, loppu on aamuksi.

Nonih, sitten voisi aloittaa seuraavan kirjan, jatkaen työväenluokan naisilla.

20.00

Tai vähän muidenkin luokkien naisilla ja miehillä mutta kuitenkin: Zhang Jien Raskaat siivet on edennyt n. 80 sivun verran (suomennos saksan kautta Marja Kyrö).
Kirjan alussa oleva henkilöluettelo saattaa jo pelottaa joitain pois (ja on tarpeen, henkilöitä on paljon, myös näkökulmahenkilöitä) ja miljöökin ehkä, ollaan 70-80-luvun Kiinassa ja suuri osa henkilöistä työskentelee Raskaan teollisuuden ministeriössä tai on muuten sen kanssa kosketuksissa. Ja paljon puhutaan yhteiskunnasta ja ideologiasta ja teollisuudesta ja sosialismista ja arkielämästäkin.
Varsinaista yhtenäistä juonta ei ole paljastunut, tässä on ensemble-kerrontaa jossa jokaisella henkilöllä on omia tekemisiään.

Juu, voisin luonnehtia teosta hieman kuivakkaaksi mutta toisaalta tällainen reipas yhteiskunnallisen pohdinnan määrä toisesta kulttuurista on oikeasti kiinnostavaa samalla kun elämän pienet yksityiskohdat saa tähän kuitenkin elämän tuntua, ja hyvin toteutettu ensemble on aina ilahduttavaa. Saa nähdä miten homma etenee.

Oh, typeryydet saavat luonnollisesti jäädä sikseen, onhan hänen hiuksissaan jo harmaita suortuvia. Ei edes täällä neljän seinän sisällä saa antaa periksi; löyhän käytöksen, kun se kerran on tullut tavaksi, laahaa mukaan toimistoon ja yleisille paikoille sitä lainkaan huomaamatta, ja sitten saa korjata kärkeviä huomautuksia ja joutuu puhutteluun. Ja vaikka sen jälkeen varoo minkä taitaa, niin muiden silmissä käyttäytyminen on silti hullua. Kymmenen hyvää työtä päivässä eikä yksikään sielu niitä muista; mitättömän pieni ajattelemattomuus tai laiminlyönti, ja ihminen on leimautunut mahdottomaksi ikiajoiksi, leimautunut noudatettaviksi tarkoitettujen sääntöjen rikkojaksi. Laupias taivas!

23.00

Vielä hiljan rakastettiin sellaisia sanoja kuin 'luokkataistelu' tai sellaisia ilmaisuja kuin 'taistelu elämästä ja kuolemasta'. Ikään kuin kärjistyneet ristiriidat olisivat mahdollisia vain vihollisleirien kesken. Ovatko saman leirin sisällä esiintyvät erilaisia näkemyksiä koskevat ristiriidat helpompia ratkaista?

Kirja etenee, sivulla 140 tällä hetkellä, ja jatkuu samalla tyylillä: lisää näkökulmahenkilöitä jotka elämäntilanteineen, luonteineen ja aatoksineen ovat kaikki hyvin erilaisia, mutta tyytymättömyys, sisäinen kuohunta, ristiriidat leimaavat kaikkien elämää. Varsinaista juonta ei ole, mutta temaattisuutta on.
Vaikka kirja eteneekin sujuvasti niin ei tämä varmaan kaikkien kirja ole...

Ei pidä vaatia eikä toivoa, että nuorten tunteet ja käsitykset sopisivat saumatta meidän omiin käsityksiimme. Eikä liioin sovi odottaa, että nuoret puolueen jäsenet suhtautuvat puolueeseen samalla tavalla kuin me aikanamme. Me taistelimme henkemme edestä vanhaa yhteiskuntaa vastaan, he vaativat nykyään lisää ajatuksenvapautta, heillä on enemmän elämänkokemusta kuin meillä oli, he ovat kokeneet useampia historiallisia muutoksia kuin me. Tosiasiat ovat opettaneet heidät ajattelemaan ja arvioimaan tarkemmin. Me emme saa katsella maailmaa rouva Nelikiloisen silmin, puolueen jäsenet eivät saa väsyä astumaan eteenpäin. Kun et enää jaksa, saat käydä lepäämään mutta et saa jäädä toisten tielle seisomaan.

Jatkan vielä jonkin matkaa kunnes uni tulee, aamulla sitten lisää.

10.15

Hänellä oli monia pieniä mutta rakkauteen verrattuna realistisempia toiveita. Rakkaus on yhteiskuntatieteiden ja tulevaisuuden aihe.

Myöhäisillan ja aamun lukemisella olen nyt sivulla 232. Hetken kesti aamulla taas päästä vauhtiin kun Mo Zheng vertaa itseään Jean Valjeaniin ja niin vertaa myös Zheng Yuanyuan, mutta kyllä tämä taas lähti, ja luo kiinnostavan monipuolista kuvaa ajastaan ja sen ihmisistä. Ja tässähän alkaa jännittää miten Chen Yongmingin johtamien Shuguangin autotehtaiden käy.

Teos on myös hyvää jatkoa viimevuotiselle "Leningrad - Ost-Berlin" -haasteelle, kuvataan niin sosialistista järjestelmää kuin ihmisiä siinä...

Luojan kiitos, että kaunokirjalliset tuotteet eivät ole keskuskomitean dokumentteja, ei niiden voi odottaa joka suhteessa olevan läpikotaisin harkittuja. Edes keskuskomitean dokumenteissa ei jokainen sana eikä jokainen lause ole niin täsmällinen kuin matemaattinen kaava. Hänet itsensä asia jättää kylmäksi, ja ilmeisesti muutkin suhtautuvat siihen melko tyynesti, mutta Feng Xiaoxuan ja Song Ke tuskin tyytyvät siihen, että heitä näin vähätellään. Totta on, että kritiikki ja itsekritiikki ovat arvokkaita puolueperinteinä, mutta ei siitä vielä niin kauan ole, että tietyt persukset sinnikkään kiipimisensä takia kävivät koskemattomiksi, vielä koskemattomammiksi kuin tiikerin takapuoli.

14.15

Valokuvan nauru kuuluu vain yhdelle ihmiselle. Sille, joka odottaa jossakin. Jossakin elämän risteyksessä.
Se ei kuulu äidille, joka on hänet synnyttänyt, eikä isälle, joka on hänet kasvattanut. Synnyttänyt ja kasvattanut, ja nyt heidän täytyy katsella sivusta, kuinka jokin nuori tuulihattu vie tyttären heiltä noin vain. Edes mitenkään ponnistelematta. 

Noniin, Raskaat siivet on luettu loppuun sivulle 366, uuteenvuoteen 1981. Poliittiset tasapainottelut ja muut vihjailut kävivät paikka paikoin haastaviksi nyansseissaan, mutta silti ja osittain myös siksi, erinomainen teos, joka sinänsä sopi hyvin tällaiseen maratonluentaan, sen verran sivuja että ei ehkä muuten tulisi yhdellä istumalla luettua, mutta henkilöitä ja rinnakkaisia tilanteita oli sen verran paljon että hyötyi tiiviistä lukemisesta.

En olisi varmaan muuten ikinä keksinyt tätä lukea, jos en olisi katsonut mitä Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivia "1001 Books You Must Read"-kirjoja on järkevästi saatavilla: tämä oli yksi ei-kovin-suuresta joukosta.
Ja ilmeisesti teos aiheutti kohtalaisesti kuohuntaa ilmestyessään rehellisyydessä ja satiirissa, toisaalta kiinnostavaa oli että pyrkimyksenä oli ymmärtää hyvinkin kaikkien toimijoiden ajatuksia ja toimia: osa näyttäytyi ehkä positiivisemmin kuin toiset, mutta kaikki olivat omassa sisäisessä logiikassaan ymmärrettäviä ja toisaalta kyseenalaisuuksia oli myös vähän jokaisen toimissa. Kiinnostava teos siis myös sinä mielessä että se oli kuitenkin kommunistisen ideologian edustaja mutta itsekin pohti ja kyseenalaisti mitä se kommunistinen ideologia oikeasti on tai kuuluisi olla. Siis kirja joka tarjoaa näkökulman toiseen aikaan, kulttuuriin ja ajattelutapaan ja mitä parempaa voi kirjalta toivoa?

Olisin tässä voinut vielä loppuun vetäistä jonkin novellin tai pätkän jotain pitempää kirjaa mutta taidan kuitenkin lopettaa tähän. Yhteissivumäärä 504 ei ole mikään kärkitulos mutta luin ne kaksi kirjaa jotka halusinkin maratonilla lukea ja ne molemmat olivat erinomaisen kiinnostavia teoksia, tämä on hyvä näin.

Sitten voisi käydä vaikka vilkuilemassa mitä kuuluu niille maratoonareille jotka ovat jo aloittaneet tai jotka ohta aloittavat...

17.8.17

Robert Louis Stevenson - Olalla

 

Viimeinen minulla oleva Penguinin pikkumusta on Robert Louis Stevensonin pitkä novelli Olalla.

Kertoja, haavoittunut brittiupseeri, tarvitsee lomaa toipuakseen, ja muuan tuttava ehdottaa erästä taloa Espanjassa: talo on ajan saatossa rappeutunut ja ehtona oleskeluun tulee, että vieras pysyy omissa oloissaan ja pitää seurustelun talon oman väen kanssa minimissä.
Kertoja saapuukin taloon, jonka omistaa vanha ja dekadentti aatelissuku, tai mitä siitä on jäljellä: flegmaattinen äiti, poika Felipe joka on vähän yksinkertainen ja mahdollisesti päästään vialla, ja sitten tytär Olalla joka pysyy kuitenkin piilossa. Ja mistä tulevatkaan öiset äänet?
Noniin, kirjan takakansi antaakin vihjesanan "vampirism" ja onhan tämä tyylipuhdasta 1800-luvun kauhuromantiikkaa, jos laji kiinnostaa niin mikä ettei (tämä myös on kirjoitettu ennen Draculaa, joten yleisimpiä lajityyppikliseitä ei kuitenkaan harrastettu...)

Sattumaa oli lukea tämä niin lähekkäin House of Ulloan kanssa, kun päällekkäisyyttä jonkin verran oli. Mielikuva vanhan järjestyksen pitkälle eteneestä rappiosta on jaettu, ja varmaankin heijastelee todellisiakin tilanteita ja koko maata, jolla oli loistava menneisyys mutta nykyisyyden kanssa oli vähän niin ja näin...ja loiston päivät olivat tosiaan jo vakaasti menneisyydessä, toisin kuin vaikkapa Tiikerikissassa.