Tämän poimin divarista lähinnä koska eeppinen runous yhä kiinnostaa ja Goethea voisi lukea enemmänkin, mutta sen kummempia taustatietoja ei ollut...
Vaan sanon: oivempaa, mikä oivempaa! Joka miehen
ei eloaan, oloaan lie alkaa alkua myöten
pakko ja rehkiminen, mikä meillä ja muill' oli silloin.
Onnen poika se, kell' isän, äidin hankkima valmis
on koti, kaunistaa min viihtyisäksi hän voipi!
Alku on hankala aina, ja hankalin on talon alku.
[...]
Siksipä, Hermann, nyt sinun kohtakin meille jo toivon
nuorikon noutelevan kera sievoisten kapioitten;
rikkaan morsion arvoinen näet miehevä mies on.
Suureksi huviksi huomasin lukemiseni olevan taas vahingossa ajankohtaista, eli Goethe runoilee pakolaiskriisistä. Pakolaisten joukko tulee yli Reinin (ilmeisesti liittyen Ranskan vallankumoukseen tai muihin levottomuuksiin), ja varakkaan talon väki kasaa tavaraa annettavaksi kurjille maanpakolaisille (tietysti! niinkuin ihmisyyteen kuuluu!).
Näitä tavaroita lähtee pakolaisjoukolle viemään talon poika Hermann, jolle naimaikäisenä isänsä esittää ylläolevia aiheellisia neuvoja...mutta pakolaisten joukossa Hermann kohtaakin Dorothean, kauniin, neuvokkaan, urhean, köyhän Dorothean...
Niin on Hermannin sydän valinnut, isä vastustaa, äiti tyynnyttelee ja perheystävät pastori ja apteekkari lähtevät pakolaisten joukkoon ottamaan selvää tytöstä, onko hän rakkauden arvoinen.
No, ei kahdeksaankymmeneen sivuun kovin paljoa juonenkäänteitä mahdu eli asiat sujuvat kun ne laittaa sujumaan.
Henkilöitä on siis rajallinen joukko ja tapahtumat kattavat parisen päivää eli mittakaava ei ole ihan sama kuin suurissa eepoksissa. Teos oli jaettu yhdeksään lauluun joka kukin oli nimetty jonkun muusan mukaan, tämä ehkä antoi hieman lukuohjetta kullekin osalle vaikka varsinaiset yhteydet kyseisten muusien vaikutusaloihin tuntuivatkin aika marginaalisilta.
Henkilökuvaus oli kuitenkin mainiota, ja joitain kiinnostavia huomioita esitettiin myös pakolaisuudesta (mm. täysin epärealistisesta nostalgisesta toiveikkuudesta lähtömaataan kohtaan, tai että pakolaisjoukot eivät joukkona välttämättä pysty toimimaan oman parhaan etunsa mukaisesti...ja toisaalta että joukossa riittää myös toimijoita, selviytyjiä, juurtujia...(mutta kelpaako miniäksi?))
Otto Mannisen suomennos ei nyt ihan selkeäkielisintä ole mutta kyllä tätä silti sujuvasti luki.
Näin apteekkari taas nyt arvelevaisena vastaa:
"Montakin kertaa voi näkö pettää! Kuorta en usko;
nähdä mä tuon todeks sain sananlaskun niin useasti:
Ennenkuin vakan suoloja syöt kera tuttavan uuden,
ei tule laatuun tuon sinun luottaa. Aika sen yksin
näyttää voi, mik' on miehekseen, miten taattu se tuttuus.
Ensin on kuultava siis, mitä kunnon ihmiset virkkaa,
neidon tuntevat, nuo; nehän tietoja voi hänest' antaa."
4 kommenttia:
Goethe pitäisi itsekin lukea.
Jotain Goethea epäilemättä, ja jos tässä kieli sujuu niin tämä on symppis, vaikkei ehkä tunnetuimpia teoksiaan...
"ei nyt ihan selkeäkielisintä ole mutta kyllä tätä silti sujuvasti luki"
Tuo loppuun kirjaamasi ajatus sopii tavallaan jonkinlaiseksi ohjenuoraksi hyvän heksametrisepitteen luentaan. Minusta tuollaista tekstiä on paras lukea kuten proosatekstiä, takertumatta siihen runomittaan. Varmasti voi kysyä, että miksi ihmeessä sitä sitten mittaan on tarvinnut sovittaa, mutta uskoisin, että se mitallisuus kuulta läpi luettaessa, lukeepa tekstiä sitten ääneen tai hiljaa itsekseen.
On tosiaan jännä miten aika ajoin luettava sattuu sisältämään nykypäivän teemoja!
Mitallisuus varmaan tosiaan tuo hieman omaa rytmiä tekstiin, mutta runomittana tämä heksametri tulee luettavaksi jo aika lähelle proosatekstiä (ainakin verrattuna moneen muuhun mittaan), lähinnä joitain kiemuraisia lauserakenteita esiintyy.
Tämä suomennos on julkaistu 1929 eli on sekin ehtinyt hieman vanhentua mutta vielä kohtuullisesti (ja Manninen on toki osaava tekijä).
Lähetä kommentti