1.7.13

Yukio Mishima - Five Modern No Plays


En ole yhtään no-näytelmää nähnyt esitettävän (enkä tiedä onko niitä tällä maailmankolkalla paljoa esitettykään) mutta lukenut olen useita ja lajityyppinä niistä pitänyt. Ne ovat merkillisiä, hyvin abstrakteja ja rituaalinomaisia mutta myös hyvin tunnelmallisia ja tunnekylläisiä. Lavasteet ovat minimalistia ja korkeintaan viitteellisiä, näyttelijät käyttävät naamioita ja elehtivät symbolisesti (esim. itkua kuvataan kohottamalla käsi silmien eteen) ja puheet vilisevät intertekstuaalisia viittauksia.Yleisön yleensä olettettiin tuntevan tarinat, ja tämän linja mukaisesti en tässä postauksessa välitä spoilereista vaan tyynesti kommentoin tarinoita.

No-teatterin perusta on 1300-1400-luvuilla jolloin suurin osa repertuaarista kirjoitettiin (tärkeimpänä kirjoittajana Zeami) ja vaikka teatteri onkin nauttinut suosiota tähän päivään asti, uusia näytelmiä ei paljoa ole kirjoitettu ja ne eivät ole jääneet repertuaariin. Yukio Mishima lähestyi aihetta eri suunnasta, hän otti tunnettuja näytelmiä ja muutti ne modernin maailman ja teatterin ehdoille, ja näitä on koottu tähän lukemaani kirjaan viisi: Sotoba Komachi, The Damask Drum, Kantan, The Lady Aoi ja Hanjo. Hyllystäni löytyvästä näytelmäkokoelmasta löytyy näistä alkuperäisversiot kolmesta, The Damask Drum, Kantan ja Hanjo, joten luin ne sitten siinä rinnalla (alkuperäiset ovat noin kymmenen sivun mittaisia kukin, ja Mishima pakkasi viisi näytelmää noin 200 sivuun, eli luku-urakka ei ollut kohtuuton).

Mishima on siirtänyt näytelmien tapahtumat nykyaikaan, Hanako etsii rakastettuaan rautatieasemalta ja Kantanin nuorimies tulee unessa menestyväksi yritysjohtajaksi eikä keisariksi. Näytelmät ovat myös naturalistisempia, vuorosanat ovat realistisempia, kuorosta on luovuttu melkein kokonaan (ja tanssejakaan ei näyttämöohjeissa mainittu) ja lavasteitakin näihin on laitettu. Lähimpänä alkuperäisen tyyliä on Kantan, sen laaja unikohtaus meni sopivan abstraktiksi ja taikatyyny oli keskeisessä osassa myös modernissa versiossa, vaikka päähenkilö onkin hiveven erilainen (alkuperäisessä maailmallinen nuori mies ymmärtää Buddhan opetukset öisen unen jälkeen, uudessa maailmaan väsynyt nihilisti tietää olleensa aina oikeassa mutta silti haluavansa elää). Damask Drum seuraa myös varsin läheisesti alkuperäisen näytelmän tarinaa vaikka tässäkin lopussa tulee hivenen erilaisia painotuksia...
Hanjo sen sijaan on varsin erilainen, perustarina geisha Hanakosta, joka tuli hulluksi kun rakastettunsa ei palannut, on sama mutta Mishima on nostanut tarinan päähenkilöksi uuden hahmon, taiteilijan jonka luona Hanako asuu, ja lopputuloskin on muutettu synkempään suuntaan. Näkyykö tässä Mishiman vai nykyaikamme vaikutus, alkuperäisetkään eivät yleensä ole mitään onnellisten loppujen paraateja, päin vastoin, mutta nyt moniin on tullut entistä kyynisempi sävy (paitsi ehkä tuohon Kantaniin).
Toisaalta vaikka alkuperäisistä pidänkin ja naturalismi ei ole koskaan ollut esteettisten ihanteitteni kärkipäässä niin toki on todettava että Mishima osaa kirjoittaa ja näytelmät iskevät hyin, erityisesti Hanjon muutokset ovat edukseen.

(No-näytelmiä ei ole kovin paljoa käännetty, mutta Zeamin Damask Drumin pohjalta Paavo Heininen on säveltänyt oopperan Silkkirumpu).

Jitsuko: It's come to nothing, to nothing, all that I've been through. I could tear this newspaper to shreds...But tearing it up would do no good. No, the best thing for me would be to read it aloud, the way people do, with animation and interest, as if it happened to someone else. I should read it in a manner befitting the esteemed daughter of a father who believes that his is the only household unvisited by human unhappiness and a mother who is convinced that her husband is the only man in the world, as a devoted daughter might read to her parents by way of entertainment after dinner. (Hanjo)

2 kommenttia:

Booksy kirjoitti...

Vau. En voi rehellisesti väittää, että olisi herännyt pienintäkään halua lukea moderneja no-näytelmiä... mutta viisastuin taas pikkuisen kun luin juttusi. Kiitos ja kummarrus siis! :-)

hdcanis kirjoitti...

Näissä on oma estetiikkansa ja tekstit liikkuvat jossain oopperan ja eeppisen runon välillä...

Tuo lainaamani kappale on siis Hanjo-näytelmän ensimmäiset vuorosanat, mikä kertoo jo että ollaan modernisoitu...vanhat no-näytelmät tapaavat alkaa niin että henkilö tulee lavalle, kertoo kuka on ja missä ollaan ja esittelee näytelmän keskeisen juonen: Hanjossa tämän tekee madame jonka talossa Hanako on geishana.
Mishima on vaihtanut roolin taiteilijaksi jonka luokse Hanako on päätynyt sen jälkeen kun on heitetty pois geishatalosta, ja siinä missä madamen rooli oli sivuhahmo joka eisttelee tilanteen, Jitsuko on päähenkilö...