12.12.09

Leena Krohn - Suomalainen Mignon (1977)

Leena Krohn on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjailijoistani, elävistä kirjailijoistani ehkäpä se kaikkein paras. Noin, se on sanottu. Olen toistaiseksi kuitenkin välttynyt hänen varhaiselta runotuotannoltaan, ja en ole tämän jälkeenkään valittamassa että minkä huikean lahjakkuuden lyriikka Krohnissa menetti...

Kirjan alaotsikko ilmoittaa sisällön olevan "runoja ja lauluja", ja tosiaankin alkupuolen runoissa on laulunomaisuutta, ja kirjan lopussa on osa niistä varustettu Kari Rydmanin sävellyksillä. Onko näitä kukaan levyttänyt, jään ihmettelemään. Pari kolme näköjään on, kertoo Äänitearkisto, tosin yksi niistä Einojuhani Rautavaaran sävellyksenä.
Tässä osiossa kielessä on jo runsaasti kaikuja Krohnin myöhemmistä teoksista, erityisesti niistä lastenkirjoista, ja osa on niin selvästi lauluja että pelkkinä runoina ne ontuvat pahasti ("Laulu lehmästä" tuo tosin laulunakin mieleen ensimmäisenä The Shaggsin...). Ja toimiessaankin niistä tulee ennemmin mieleen että jotkut muut ovat tehneet nämä paremmin...

Kokoelman loppupuolella on sitten lyhyitä aforistisia runoja. Ja vaikka olenkin myöhemmissä kirjoissa nautiskellut hienoista lauseista, ne vaativat näköjään enemmän kontekstia koska minusta nämä ovat ihan vain huonoja. Mitä vähemmän sanon sitä parempi.

Sivuhuomio: onko kukaan moderni kirjailija joka ei tarkoituksella kirjoita murretta käyttänyt sanaa "kaakku" muuten kuin ivallisesti?

Kevät

Iltapäivä. Tyhjenee
kansakoulun pihamaa
missä lapset lauloivat:
-Kotini on Riioraa.

Aurinkoa ikkunoissa.
Talon väki kaikki poissa.
Lehti. Kuoro. Kevät.
Siivet levenevät.

Nouse siis ja lennä!
Nyt on aika mennä.
Koska odottaa
riemun Riioraa.

22.11.09

Kasakurassa / kaikkialla oli vain / nostokurkia

Lukupiirissä oli taas käyty keskustelua siitä mitä se runous nyt sitten oikein on, ja kun edellinenkin merkintä täällä aiheuttaa saman kysymyksen, että mitä se runous nyt sitten oikein on, niin palataan kysymyksen pariin.

Epäilemättä maailma on täynnä runouden määritelmiä joita viisaat ja enemmän tai vähemmän vakavat miehet ja naiset ovat laatineet, mutta toistaiseksi olen pakotettu kategorisesti hylkäämään ne kaikki. Ainakin ne vähät joihin olen törmänneet ovat olleet enemmän dogmaattisia kehitelmiä siitä mitä runouden pitäisi olla, epämääräisiä maailmansyleilyjä siitä kuinka kaikki voi olla runoa (mutta jos kaikki on runoutta, mikään ei ole), tai muuten vain tyydyttämättömiä malleja.
Empirismin hengessä haluan hylätä keskiaikaisen käsityksen siitä, että tieto löytyy omien havaintojen sijaan Aristoteleen kirjoituksista ja kysyn mitkä ovat ne merkit jotka saavat lukijan tunnistamaan tekstin runoksi.

Runomitta ja riimit ovat tietysti ominaisuuksia jotka yhdistetään nopeasti runouteen ja tiukemmat klassisistit pitävät niitä vähimmäisvaatimuksina. Mutta moni moderni runoilija on ne hylännyt, ja toisaalta moni vanhempi eeppinen runoelma on lähempänä klassista proosaa kuin huomattava joukko modernia proosaa...
Lisäksi mittaa ja riimejä käytetään myös laulujen teksteissä, jotka tapaavat noudattaa omaa estetiikkaansa. "I should be so lucky / lucky lucky lucky / I should be so lucky in love" tai "savukala hyvä kala / kapakala makupala" toimivat hyvin laulettuina mutta vaikea niitä on runoutena pitää...joskus toki rajanveto on hieman hankalaa, kuten voi huomata vaikkapa Bob Dylanin mainitsemisesta Nobelin kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Painetuissa teksteissä voi huomata myös sen, että rivit eivät ulotu palstan oikeaan laitaan, ja että kirjoissa on paksut marginaalit. Noiden mainitsemista voidaan pitää ehkä lapsellisena panetteluna, mutta väitän silti että suurelle osalle ihmisistä nuo ovat signaaleja jotka yhdistyvät selvimmin runouteen. Tuolla yllälinkittämässäni lukupiiri-keskustelussa kokeilin kirjoittamalla alun Jorge Luis Borgesin novellista Lottery in Babylon katkottuna ja siroteltuna lukuisille riveille, ja kyllä se antoi selvästi runomaisen ilmeen tekstille. Sinänsä yksinkertaisella kikalla lukija pystyi lukemaan tekstiin sellaista mitä siihen ei oltu kirjoitettu.

Runouden (johon lasketaan tässä myös proosa joka antaa "runollisen" vaikutelman) ulkoisista tuntomerkeistä voi huomata myös varsin vapaamuotoisen suhtautumisen kielioppiin, mm. välimerkkeihin joihin koneaikana kuuluu myös rivinvaihto. Sisäisistä tuntomerkeistä voi huomata voimakkaan subjektiivisuuden, fragmentaarisuuden ja sanoilla leikittelyn.
Toisaalta moni näistä piirteistä on yleisiä myös huonossa proosassa, josta pääsemme kysymykseen josko bipolaarisuus proosan ja runouden välillä on oikeutettu: onko runous huonoa proosaa? Onko huono proosa hyvää runoutta? Millaista on huono runous?

Arja Tiainen - Tää tojota ei lähe liikkelle (2006)

Tiaisella on sympaattisen jutusteleva kirjoitustyyli, ja tästä kirjasta joka pyörii autoilun, ajokortin ja muiden samojen teemojen parissa (alaotsikkona kirjalla on "ajopäiväkirja") tulee epäilemättä hyvälle tuulelle. Puhekielestä ja monologisuudesta tulee teksteihin myös lausunnan tuntu, vaikka toisaalta ääneen kuultuina monesta näistä varmanakin menisi terä...

Mutta lukija on pakotettu kysymään että onko tämä nyt sitten oikeasti runoa. Tämä voisi mennä myös fragmenttimuistiinpanoista aiheiksi kolumnisarjaan johonkin autolehteen...

Rakkaus koneisiin

Eihän kukaan nyt koneisiin rakastu?

Ei vai, tunnen monia. Vaihtaisivat koska tahansa
ikävän ihmissuhteensa hyvään autoon.
Parempaan tietokoneeseen. Purjeveneeseen.
Veneet kyllä käsitän, ne on romanttisia.

Ihmisiin voi pettyä, mutta autokin voi tuottaa
harmia, jättää tielle. Siinähän istut ojanpenkalla,
harmin kyyneleet poskilla. Ohiajajat katsoo.
Kyllä on tyhmä, on ostanut fiaskon.
Lupaava työpaikka menee sivu suun.
Selitä siinä sitten. Joku vaijeri katkes.

14.11.09

Kari Hotakainen - Kuka pelkää mustaa miestä (1985)

Hotakaiselta tämä on ensimmäinen kirja jonka olen lukenut. Juu, jotenkin olen onnistunut missaamaan ne Finlandia-palkitut ja ehdotetut romaanit, ja jotenkin assosioin herran niihin sekalaisiin jutusteluihin joihin törmäili siellä täällä 90-luvun vaihteessa Lastenkirjan yhteydessä.

Mutta tämä, toinen kokoelmansa. Vaikka nämä tekstit tulis vastaan missä muodossa tahansa eikä tietäisi yhtään mitään kirjailijasta niin tekijäksi voisi ehdottaa nokkelasti sanailevaa suomalaista miestä. Joskus aikoinaan jossain näin kommentointia siitä miten eri maalaiset ihmiset harrastavat seksiä, jossa mainittiin suomalaisen miehen rakastelevan tiedostaen kuolevaisuutensa. Tuo ajatus summaa tämän kirjan aika hyvin.

Kansa taisteli I

Ote hänen keskenjääneestä
kirjeenvaihdostaan, joka julkaistiin
postuumina vähän ennen
hänen kuolemaansa,
joulumarkkinoille:
"Tänään tuli vähän lunta,
joka myöhemmin osoittautui
vedeksi. Ritva lähti sanomatta
sanaakaan: Murre ei syönyt kunnolla.
Vessassa vetää.
Tänään aion panna elämän
sekaisin.
Viimeksi kun laitoin sen
järjestykseen,
en viihtynyt siinä."

31.10.09

Signal to noise ratio

Eräs lukupiiriläinen arveli alkuvaiheessa että tämä projekti olisi pelkkää itseterapointia, jonkin sellaisen josta en pidä itsetarkoituksellista haukkumista.
Asiahan voisi olla niin jos suhtautuisin asiaan dogmaattisesti. Luonnontieteellisestä pohjasta johtuen käsittelen asiaa kuitenkin empiirisesti: anekdoottisista kokemuksista voidaan vetää johtopäätöksiä ("olen lukenut pääosin epäkiinnostavia runoja -> runous on yleisesti ottaen epäkiinnostavaa"), mutta samalla on hyvä pohtia onko siihen asti kerätty data edustava otos, ja tarvittaessa muuttaa johtopäätöksiä kun kertynyt data antaa siihen aihetta.

Tähän asti kerätty ja täällä esitelty data viittaa siihen että alkuperäinen näkemykseni ei ole täysin väärä: merkittävä osuus runoudesta jota olen lukenut on ollut ikävystyttävää sanahelinää, yltiöhenkilökohtaista läpitunkematonta mietettä joka ei anna lukijalleen enempää kuin satunnainen puppugeneraattori, tai banaalia mitättömyyttä.
Mutta poikkeuksiakin löytyy, jokaisesta käsitellystä kokoelmasta on löytynyt ainakin se yksi pätkä joka ei ihan hirveä ollut ja jonka voi vaikka lainata tänne, joillakin oli jopa valinnanvaraa.
Kvalitatiivinen analyysi antoi myönteisen tuloksen, mutta on syytä jatkaa määritettäessa voidaanko S/N:n huipuista johtaa minkäänlaisia trendejä.

Eila Kivikk'aho - Niityltä pois (1951)

Kivikk'ahon Nocturneen olen jossain aiemmin törmännyt ja siitä pitänyt, joten tartuin tähän kirjaan hivenen positiivisimmilla ennakko-oletuksilla.
Kirjana on huomiotava, että tässä on varmaankin eniten tyhjää tilaa mitä olen hetkeen nähnyt, runojen vähät rivit (alkusarja on tankoja, loput eivät paljoa pitempiä) ovat karanneet sivun alalaitaan, kukin omalla sivullaan tai jopa kahdella tai kolmella. Mikä taloudellisesti hinta/merkki-laskelmana on toki huono, tyhjästä paperista maksaminen, mutta sisältö lie painavaa...
Ennakko-odotukset eivät pettäneet: tätä oli ilo lukea. Tiivistä ja tarkkaa ilmaisua, taitavaa sanankäyttöä ja fraseerausta, vaikuttavia kuvia. Tätä minä lyriikalta haluan.
Ei tässäkään ihan täydellisiä olla mutta silti...

Ehkä on oikein

Ehkä on oikein että pilvet peittävät maan,
että halla hiipii kylmänä ojia pitkin,
että kylmä hiipii julmana sydäntä kohti,
että julma saa voiton.

Sillä maa on paljossa vajaa.

Omenankukkien valkea laulu
siunasi vain vähän aikaa
ja sitä seurasi raakileitten repivä riita,
raakileitten ahne nälkä,
kasvun levottomuudet,
ja mato pääsi puuhun
eikä sadosta tullut virheetöntä.

Matojen vuoksi
joita maa ei toivonut
on edessä loppu
jota maa ei tahdo.
Kirves on pantu jokaisen puun juurelle
ja pakkanen kaikkien päitten päälle.

28.10.09

Gil Scott-Heron - Small Talk at 125th and Lenox (1970)

Tämä on siis levy, ei kirja. Ja samanaikaisten Last Poetsin, Watts Prophetsin ja parin muun ohella Gil ansaitsee tällä aseman rapin kummisetänä.
Myöhemmin ilmeisesti näitä tyylejä lainaten on tullut kaikenlaisia poetry slam -tapahtumia yms (en tiedä, en ole ollut paikalla) mutta silti mietin että kuinkakohan moni muu runoilija on tehnyt levytyksiä lausuntatilaisuuksista ja julkaissut niitä.

Koska sitä tämä on, pari pätkää on laulettu mutta loput lausuttu, rummutustaustalla. ja aiheet ovat ajan henkeen sopivasti tottakai jyrkän poliittisia, Vallankumous tulee, Malcolm X, jne. Huumoria kuitenkaan unohtamatta vaikka se usein onkin varsin pisteliästä. Tiedostava nykykuuntelija saattaa myös hermostua "The Subject Was Faggots"-raidasta, itse kuittaan sen ajankuvaksi.

Mutta joo. En ole lausuntatilaisuuksissa juuri käynyt, niinpä asetan tämän vähimmäisvaatimukseksi tasosta. Ja toisaalta en tiedä miten hyvin nämä jutut toimisivat kirjasta luettuina...

Scott-Heronin se tunnetuin teksti on linkissä,
The Revolution Will Not Be Televised

25.10.09

Gregory Corso - Sanansaattaja (1981)

Toinen käsiteltävä käännöskirja, tällä kertaa amerikkalaiselta beat-runoilijalta ja kääntäjänä Markku Into. Ja siinä missä aikaisempi Quasimodo kirjoitti varsin riisuttua kieltä, Corson puhekielisyys ja viehtymys mystiseen sanailuun vaatii luultavasti mahdottomia: kuvaava on kirjan nimi, joka alkukielellä on Herald of the Autochthonic Spirit ja suomeksi siis Sanansaattaja.

Runoja lukiessa tulee mieleen että nämä varmastikin kuulostaisivat paremmilta ääneen luettuina, ryöpsytyksinä bongo-rummun kera jossain savuisessa kahvilassa jossa baskeripäiset tytöt napsuttelevat sormiaan sanoen "cool scene, daddy-o" (mainittakoon, että mielipiteeseeni beatnikeista on vaikuttanut suuresti Pia Zadoran roolisuoritus Hairspray-elokuvassa). Tässä tapauksessa Corso ottaa jo etäisyyttä ilmiöön, mutta tyyliä on yhä siellä, mukaanlukien taipumus heittää valtavat määrät tekstiä siinä toivossa että jokin siellä osuisi...ja kyllähän niitä osumia riittää.

Miten kuolema vältetään

Jos tunnen
ihmisten seurassa kuoleman kolkuttavan
pyydän anteeksi ja sanon
"Täytyy tästä lähteä!"
"Mihin ihmeessä?" ne tahtoo tietää
En vastaa
Lähden vaan veke
pois porukasta
koska jotenkin
ne tajuu että jotain on pielessä
eikä ne tiedä mitä pitäis tehdä
niitä pelottaa semmonen äkkinäisyys
Miten karmeeta
istua vain perseellään
ja ne utelee
"Oletko kunnossa?"
"Voitaisko me antaa sulle jotain?"
"Tahdotko levätä hetken?"
Voi teitä jumalat! ihmiset!
kuka nyt tahtoo kuolla ihmisten parissa?!
Varsinkaan kun ne ei osaa tehdä asialle paskaakaan
Elokuviin - kuviin
minä kiidän
kun tunnen olevani kuolemaisillani
Tähän asti se on toiminut

18.10.09

Aale Tynni - Vuodenajat (1987)

Aale Tynni on minulle tutumpi suomentajana, ja kyllähän tässäkin käy ilmi että sana on hallussa. Mutta jotenkin se sisältö jäi minun makuuni hieman triviaaliksi ja mitäänsanomattomaksi, ja se tapa kirjoittaa lyhyitä säkeitä, ei juuri henkäystä pitempiä, olivat jotenkin rasittavia katkonaisuudessaan.

Tynni namedroppaa urakalla viittauksia myytteihin ja kirjallisuuteen, mutta ei tätä lukijaa häiritsevästi, tunnistin kuitenkin melkein kaikki viitteet suoraan.

Etsin etäisyyksiä

Etsin etäisyyksiä, tarujen aikaa.
Kemties tarinat meille säilyttävät
sirusen alkutietoa, kadonnutta,
niinkuin mayain kirjat katosivat,
niinkuin paloivat
Aleksandrian kirjaston
seitsemänsataatuhatta kirjaa.

Tiesivätkö he kenties enemmän
jotka elivät mittaamattoman ajan:
tietäjävanhus Teiresias
joka tunsi molemmat, miehen ja naisen ilon,
joka sokaistuessansa oli saanut toisen näön,
näki tulevat kauhut, pystymättä estämään?
Tai poloinen Tithonos
joka jumalattaren lahjan tähden
eli vuosisatoja, kuoleman armoa rukoillen,
alati vanhempana ja pienempänä,
lopulta sirkkana muurin raossa valittaen?
Riittääkö mikään aika?

Uskoin aina: tietäminen on ilo.
Olisi koottava tiedon hohtavat sirut:
Ravennan mosaiikit
lasitetuista laatoista - jokainen niistä
yksinänsä on vailla merkitystä,
yhdessä ihana kuva.

10.10.09

Eeva Tikka - Lukittu kaivo (1989)

Ei täysin satunnainen valinta, koska olenhan lukenut Eeva Tikan proosaa aiemmin...

Lukitussa kaivossa on myös tarinanomainen kaari; olin ärsyyntynyt alussa tyylistä joka tuntui siltä samalta läpitunkemattomalta kuvakudokselta joka minua monissa edellämainituissakin kokoelmissa ärsytti, ja tämänkertainen sanageneraattori oli kaikenlisäksi juuttunut joukkoon sanoja (mm. kaivo, aavikko) mutta liekö se ahkera toisto ja jatkuvuus vai mikä, mutta pitemmälle luettaessa aloin päästä paremmin sisälle tähän...ja aika ajoin mieleen tuli Leena Krohnin Tainaron, tämänkertainen kirjoittaja vain seikkailee unien Arabiassa.

Neuloja kirjassa on, mutta onko ne pakko säilyttää heinäsuovassa?

Jokin meissä odottaa,
on odottanut kauan.
Sillä aikaa joki on syntynyt
kuluttanut uomansa ja kuivunut
metsät nousseet ja hävinneet
ja meri muuttunut äänettömästi.

Mutta tähtiä me olemme katsoneet kuin lapset,
tähtiä olemme luulleet ikuisiksi
kunnes tietomme otti ikuiset tähdet meiltä pois
ja pani niiden elämälle rajat

   että ne olisivat niin kuin me
   maa ja taivas yhtä meidän kanssamme
   lyhyessä äärettömässä yhtenäisyydessä
   hetkeä ennen valojen sammumista.

4.10.09

Salvatore Quasimodo - Ja äkkiä on ilta

Blogin ensimmäinen käännöskokoelma (kääntäjä on ilmeisesti Elli-Kaija Köngäs?) ja ensimmäinen kirja jonka runot on koottu useammasta lähteestä kirjailijan uran varrelta. Ja tällaiseksi valittiin sitten italialainen nobelisti vuodelta 1959 (tämä kokoelma julkaistiin 1962).

Mielenkiintoista oli huomata se uran kehitys jota ei aiemmin lukemissani kokoelmissa huomannut...alun esittelyessee kutsuu kehitystä sivullisesta osallistujaksi, muutostekijänä tottakai Toinen Maailmansota, ja on sanottava että minua kiinnostivat enemmän ne loppupuolen runot, alkupuoli oli sitä samaa oman navan tuijottelua mitä muutkin täällä ovat ihan kylliksi harrastaneet, eteerisiä luontokuvia yms., kääntymisestä maailman suuntaan voi jo kiinnostuakin. Ja lopun Sputnik-runo hymyilytti oivalluksellaan.
Käännöstyöstä en osaa sanoa mitään kun en ole alkukielisiä lukenut, saati sitä kuinka hyvin valinnat tähän kokoelmaan on tehty. Muutamasta homonymiasta jäin pohtimaan että onkohan tuo nyt tarkoitettu sitä vai tätä vai oliko alkukielisessäkin sama...

Mieleen tuli se olikosenyt Erno Paasilinnan kommentti, että taiteilijan pitää elää taiteilijan elämä...että pitäisiköhän laittaa suomalaisia runoilijoita enemmän rauhanturvaajiksi Afganistaniin, ja katsoa mitä se tekisi lyriikalle? Suurissa kriiseissä on vain se vika että ne inspiroivat myös valtavaan määrään huonoa taidetta...

Usein ranta

Usein ranta
säihkyy raskaista säteistä,
mehiläisten rikkikeot pääni päällä
keinuvat.

Mehiläisten aika: ja hunaja
on kurkussani
taas surinaa täynnä.
Korppi, puolipäivän aikaan, vaeltaa
harmailla hiekkakivillä.

Hilpeät tuulet: niille auringon hiljaisuus
opettaa kuolemaa, ja yö
soran sanoja,

menetetyn isänmaan.

3.10.09

Aki Luostarinen - Luonnostani (1978)

Luostarisen kokoelma hymyilytti aika ajoin; tässä on aika paljon sellaista arkkityyppistä runopoika-materiaalia, ajoittain vihaista mutta ei kovinkaan paljoa...
Viehättävästi vastakohtaisuutta: toisaalta ajattomuutta (joku sanoisi "banaaliutta") ja toisaalta jos olisi pyydetty veikkaamaan kirjoitusvuotta niin 70-80-luvun vaihdetta olisin tarjonnut. Ja viehättävän suomalaisesti akateeminen kaupunkilainen inspiroituu maalaismaisemista...ja toisaalta aavistuksia Japanista.

Mukana on myös muutama ekskursio proosan puolelle (mitä minä luonnollisesti pidän hyvänä asiana), ja varsinaisen lyriikan puolelta löytyy myös joitain mainioita kappaleita. En minä riemusta hihku mutta olen minä huonompaakin lukenut.

Osallistujan ohjeet

Älä naura; joku voi luulla meitä
          tietämättömiksi vallitsevasta tilanteesta.

Älä itke: joku voi luulla meitä
          hysteerisiksi, pelkureiksi.

Älä hymyile: joku voi luulla meidän
          hymyilevän itselleen, loukkaantua.

Älä vaikene: joku voi luulla meitä
          systeemin kannatajiksi.

Älä puhu: joku voi luulla meitä
          kirjaviisaiksi, typeryksiksi.

Älä valvo: joku voi luulla meitä
          vakoojiksi.

Älä nuku: joku voi luulla meitä
          välinpitämättömiksi.

30.9.09

Sirkka Turkka - Kaunis hallitsija (1981)

Mitä tästäkin pitäisi sanoa. Sarjoja joissa siellä täällä voi melkein huomata jotain, en oikein tiedä mitä kun lopulta se ajatus tuntuu katoavan noiden loputtomien avautumattomien kuvien taakse. Ajoittaista mainiota fraseerausta, erityisesti siinä neljännessä uskonnollisessa sarjassa (tai ehkä se olin vain minä) mutta suurin osa tästä jäi hämäräksi.

Etana puskee päin tuulta,
silkkinen vana ja seurakunta
leijuvat jo korkealla.
Ojanpenkalla kissa, kirjava kuin syksy,
sataa, myrskyää, sodat ovat matkalla,
seurakunta kaukana.
Havunneula kaivaa
sienen hattuun kehtonsa.
Kyllä Jumalan karitsa armahtaa,
pois ottaa seurakunnan synnin.
Mutta ennenkuin se ehtii tänne asti,
se on jo vanha mies.

26.9.09

Miksi puhumme kun puhumme rakkaudesta?

Aika taas harjoittaa hieman yleistä pohdintaa, ja jatkaa hieman lauseita joita Lukupiirin puolella ja muualla on kirjoitettu...Tämä blogi miettii kahta (tai kolmea) toimintaa ja niihin liittyviä kysymyksiä. Nuo merkilliset toiminnat ovat runojen lukeminen (ja niiden kirjoittaminen) sekä niistä puhuminen.

Miksi lukea ja kirjoittaa runoutta? Mm. uskonnollisessa mystiikassa välitetään yleisesti kokemuksia jota ei voida esittää loogisesti etenevänä kielenä, ja tässä runous on usein toimivampi ilmaisumuoto. Sama toiminee myös ei-uskonnollisessa mystiikassa. Hyväksyn tämän runouden olemassaolon oikeutuksena.
Tällä oikeutuksella runous on kommunikaatiota kirjoittajan ja lukijan välillä (erikoistapauksissa nämä ovat sama henkilö), ja sellaisena sen tulee olla riittävän selkeätä. Kommunikaatio joka ei ole selkeää ei ansaitse vastaanottajaa.
Tuossa mielessä suhtaudun kielteisesti runouden laajamittaiseen tulkintaan; se saattaa olla tarpeen jos kirjoittaja ja lukija tulevat selkeästi eri kulttuuritaustasta tai aikakaudelta, mutta jos runous on henkilökohtaista kommunikaatiota niin tulkinnan tarve esittää vaatimuksen, että minun tulisi olla joku muu.
Tällöin annan sen jonkun muun lukea sen runon, pitäkää tunkkinne.

Luonnollisesti lukija voi poimia henkilökohtaisia merkityksiä myös sellaisista paikoista joihin runoilija ei ole sellaisia laittanut; tämä voi toteutua kuitenkin myös vaikkapa satunnaisgeneraattorin arpomasta sanamassasta tai muusta vastaavasta lähteestä.
Toisessa blogissani mainitsin, että minulla on tapana lukea lehtien horoskooppeja ja olen laatinut myös oman tähtikarttani. Ei sillä että uskon astrologiaan tai lehtihoroskooppien ennustuskykyyn, vaan koska ne toimivat satunnaisgeneraattorin tuottamina katalyytteinä itsen ja maailman tutkiskelussa. Samaa harrastusta suosittelen muillekin.

Jotkut tahot esittävät toivomuksia/vaatimuksia, että runoudesta pitäisi puhua enemmän ja kirjoittaa vaikkapa siellä Lukupiirin tai Hesarin kulttuurisivujen puolella.Toisaalta jotkut tahot, samat tai eri, paheksuvat sitä tapaa jolla runoudesta puhutaan mm. Hesarin kulttuurisivuilla ja usein suhtautuvat halveksivasti kriitikoihin ja (ammatti)kritiikkiin ilmiönä. Voiko runoudesta puhua? Jos voi, pitääkö siitä puhua? Jos pitää, pitääkö siitä puhua yksinomaan kunnioittavasti runopiirien omaa kieltä käyttäen?

Ammattinikin puolesta olen kiinnostunut luonnontieteiden popularisoinnista, siitä että miten niistä puhutaan ja voidaan puhua "vieraalla" kielellä jossa joudutaan luopumaan eksaktiuden vaatimuksesta, jargonista jne. Samoin minua ärsyttää mm. lakimiesten kapulakieli, ja talouspoliitikolle on turha talouspolitiikan kielellä perustella miksi jokin asia on oikein tai väärin, se on mahdotonta.
Saman "vieraan" kielen vaatimuksen esitän myös kulttuuripiireille; jos jostain puhutaan yleisesti niin siitä puhutaan tavalla joka ei tule miellyttämään. Sori vaan, se on tää maailma.
Niiden piirien ulkopuolisena siis minäkin kirjoittelen tänne miten minua huvittaa (harkitsin tämän tekstin esittämistä vuokaaviona, ja että kirjoittaessani noista runokirjoista jakaisin tähtiä yhdestä viiteen mutta jääköön nyt). Ja lupaan että jos tässä blogissa käytetään sanaa "mimesis" niin se on vittuilua.

Tuossa on Miten? ja Miksi?
Ne helpommat kysymykset ja vastaukset:
Kuka?: minä.
Milloin?: nyt.
Mitä?: enemmän tai vähemmän satunnaisesti valittuja runokirjoja.
Missä?: Käyttämissäni pääkaupunkiseudun kirjastoissa/kotonani/tässä blogissa.

Risto Ahti - Kukko tunkiolla (2002)

Ja juuri kun aloin uhkaavasti alkaa suhtautua positiivisesti runouteen, Risto Ahti muistuttaa siitä mikä minua oikein ärsyttää.
Kukoista ja kanoista kehitellään yleisiä teemoja sarjassa, ja joitain ihan kiinnostavia ajatuksia on melkein esitetty, ja sitten hukutettu sanoihin, sanoihin, sanoihin ja lauseisiin jotka teoriassa ovat kai suomea mutta eivät tälle lukijalle merkitse yhtään mitään.
Sinänsä merkillisesti kokoelmasta tulee kuitenkin sellainen olo että kirjoittaja voisi olla mielenkiintoinen puhuja, keskustelija, kirjoittaja jossain muussa muodossa. Jossain joka ei anna mahdollisuutta itsetarkoitukselliseen kikkailuun ja avautumattomiin kuviin.

Viisas on vailla viisautta, älykäs vailla älyä

Mitä siis on tiedettävä?
Porkkanat ja herneet varastin, herneet kerjäsin.
Ja Rekolan itsenäiseksi maaksi julistin. Itse olin
kansalliskokous ja ulkoasianvaliokunta enkä ilman
jäniksenpassia ojaa ylittänyt.

Minut pakotettiin ensin kouluun, opetettiin lukemaan,
sitten pantiin verolle, että maksaisin koulupakkoni.
Ja kun kuljin ainoastaan metsiä ja maita ja lauloin
lauluja, jotka toisten suusta varastin, irtolaisuudesta
ja varkaudesta minut kiinniotettiin.

Nyt en uskalla maani rajaksi ihoani sanoa,
nyt en uskalla päätäni, en kynsieni kuita omikseni sanoa.

23.9.09

Tittamari Marttinen: Käärmesormus (2001)

Tällä kertaa aletaan siirtyä tyyliin joka tälle lukijalle sopii paremmin, runokokoelmaan jossa on tarina. Kokoelman runot hahmottavat historiallisen tai kuvitteellisen henkilön, 1400-luvun Burgundissa eläneen naisen elämänkaarta ja runot on jaoteltu kolmeen sarjaan. Käytettyyn naiselliseen kolminaisuuteen (maiden, mother, crone) olen tosin törmännyt ihan kylliksi jo muualla, erityisesti englantilaiset tuntuvat olevan ihastuneet tähän...ja eksotisismilla on toki vahvat perinteet, joskin tropiikki tai antiikki ei ilmeisesti ole enää tarpeeksi kaukaisia kohteita, keskiajan Euroopasta on vielä herutettavaa.

Runot tasapainoilevat hyvin eksotiikan ja yleispätevän välillä, konkretiaa löytyy joskin se myös muuttuu sarjasta toiseen, alun neito on sokerileivoksia ja suudelmia, tyylistä mieleen tuli Raamatun Korkea Veisu, keskellä äiti pyykkiä ja verta ja lopun eukko (mikä on hyvä käännös englannin sanalle crone? Ja älkää tulko minulle tarjoamaan lenitaairistoutta ettei niitä ole olemassa) kylmää ja kiveä.

Ei sinänsä mitään mitä en olisi aiemmin nähnyt muualla mutta toisaalta jos kokoelman teema on syklisyys niin sitä tuskin on haettukaan. Ja joka tapauksessa mainiosti toteutettu. Tää blogaaja tykkäsi.

Äitiys on sitä siunatumpi
mitä enemmän syntyy lapsia
ja väsymys sitä suurempi nautinto.
Ylistetty olkoon kuumehorkka!
Paheksuen kuiskitaan noista pettureista
jotka irtautuvat miehestään kesken leikin,
tai nielevät myrkky-yrttejä
häätääkseen sisältään raajojen aiheet.
Heidänkin pelollaan on kasvot,
niiden kuvajainen häälyy häpeän lammikossa.
Ei löydy äitejä joessa ajelehtiville pienokaisille,
napanuorat vain kieppuvat
kuoleman vedessä kuin leijan nyörit.

Tähyän aikaan, jona villiaasit kantavat lapset kohduissaan
ja äidit kieräyttävät heidät kypsinä syliinsä.
Pöllöt valvovat ja rauhoittelevat kirkuvia pienokaisia,
äidit nousevat kunhan ovat tarpeekseen levänneet.
Upotan vaatteet saippuaveteen
ja nostan ne pihalle höyryämään.
Puhaltelen lapsen kuumeista otsaa,
paloittelen väsymättä kurpitsaa,
sytytän kynttilät yön koristeeksi.

Niin, lopussa olleen kiitos-sivun kohdalla sitten tajusin "ai tää on se Tittamari" jonka miehen kirjoja olen lukenut useammankin...

21.9.09

Uuno Kailas: Paljain jaloin (1928)

No niin. Saa kutsua vanhanaikaiseksi, mutta mitta ja riimit ovat minusta piristäviä, ne tuovat tekstiin ryhtiä ja rytmiä.
Tätä Kailaan "nostit laaker-seppeleen helo-otsalles / se Parnassoksen rinteiltä taitettu on" henkeä voisi parodioidakin jos se liiallisen helppouden vuoksi ei olisi tylsää...hakematta mieleen tulee kuitenkin Maurice Vellekoop, ei ole varmaan Kailasta lukenut mutta on näistä tyylivalinnoista enemmänkin tarinoinut...
Kovin ollaan kuolema-pakkomielteisiä tässä, ja paikka paikoin lipsutaan banaalin ja triviaalin puolille mutta on niitä osumiakin. Ja tämä blogi avoimesti tuntee sielujen sympatiaa itseironisia ulkopuolisia tarkkailijoita kohtaan, joihin Kailaskin kuuluu.

Kun olin kuollut

Kun olin kuollut,
kun olin tuhkaa hiven
vaskiuurnassa, alla
mullan ja mustan kiven,

ah, oli autuas
levätäkseni silloin!
Suuria tähtiä kohti
loin minä silmäni illoin.

Multa ylläni
hauraana, harson lailla.
Näin avaruuden katseen
salaisuuksia vailla.

Kerran, maan päällä,
illassa himertävässä
soi rakas, tuttu ääni:
-Katso, hän nukkuu tässä.

-Hauta on hoitamaton.
-Niin on. Hän oli köyhä.
-Eikö hän ollut myöskin
mieleltä...noin - vähän löyhä?

-Houkkio, originelli,
onneton ihminen perin.
Yöt joi - itsensä otti
hengiltä vähin erin.

Lauluja kirjoitti tosin -
ne nyt olivat niitä - -
-Tunsitko hyvinkin? -Hiukan.
Suurtapa iloa siitä...

Kuuntelin. Enkä
tuntenut tuskaa mitään.
Silmäni luonut olin
auringonnousuhun, itään.

20.9.09

Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet (1977)

Hmm. Alkumetreillä olen jo pakotettu ihmettelemään mitä järkeä tässä kaikessa on. Miksi kukaan viitsii lukea runoja?

Ihmettelen sitä että runoja pitäisi jotenkin valtavasti "tulkita", jos niin haluan tehdä niin yhtä hyvin voisin vaikka täyttää sanaristikkoa. Miksi hyppiminen kielestä toiseen, epämääräiset viittaukset kirjekuoriin jotka ovat sinisiä kuin Assisin taivas tms. Ihan kiva että Manner on ilmeisesti kiertänyt maalimmaa, mutta siitä tulee vain itsetehostuksen olo...
Samoin kuin niistä lukuisista jutuista hauraasta valosta yms. Itse aika ajoin syyllistyn kiertelyyn ja loputtomien takaporttien rakenteluun, sama olo tulee tässä: runoilija on tiätsä niinku kauhean herkkä ja syvällinen ja se näkee sen hauraan valon jota muut ei näe. Vastuu on siirretty lukijalle, mutta silloin voisi yhtä hyvin etsiä mieltä rorschach-kuvista tai satunnaisgeneraattorien arpomasta tekstistä.
Kun poliitikot tai konsultit syöttävät loputtomia ympäripyöreyksiä niin se on jotenkin paha asia, kun samaa tekevät runoilijat niin se on hyvä...?
Hyvä proosa on avointa ja rehellistä silloinkin kun se on monitasoista, tästä seuraa se, että runous on huonoa proosaa.

Tuo on enemmän siitä mikä minua yleisesti häiritsee runoudessa, mutta tämä Mannerin kokoelma tuo hyvin nuo tekijät esille. Eipä silti että kokemus olisi läpeensä negatiivinen: ne sarjojen alkusivuilla olevat fragmentit olivat viehättäviä, "Nada" hymyilytti (joskin henkilökohtaisista syistä) ja "Unet kahlaavat vitkaan" oli mainio:

Unet kahlaavat vitkaan jokea ylös.
Ne tuovat pirttiin unen ruokaa,
pietaryrttiä ja suolaheinää,
suden jäljen ja ammutun kurjen huudon
ja kirjeen joka on kirjoitettu jodilla.

Ne tahtovat minut mukaansa
sinne missä painovoima on kuollut,
missä varjo on loistoton, hukutettu kuin nainen,
sinne missä on pimeys ja valtakunta.

Projektikuvaus, eli mistä tässä oikein on kyse?

Kirsi-tädin lukupiirissä tuli puheeksi runous, ja siitä inspiroituneena minä, joka olen vakaa proosan kannattaja, päätin antaa tuolle väitetylle kuningaslajille mahdollisuuden.

Tämä on siis projekti jonka sisäiset prosessit ovat seuraavat:
1. Otan runokokoelman (ensimmäiset on valittu puolisatunnaisesti kirjastosta, mutta jatkossa voin ottaa vinkkejä vastaan). Tullen suosimaan suomenkielistä runoutta mutta muukin on mahdollista.

2. Luen sen. Tai ainakin yritän.

3. Kirjoitan tänne mitä mieltä siitä olin.

Mahdollinen neljäs prosessi on ulkoistettu muille toimitsijoille, se suoritetaan napsauttamalla kommentti-linkkiä tuolla viestin lopussa.