23.11.17

Sivistyksestä

Kun lapsi opettelee puhumaan, käy alussa usein niin että muodostetaan jo tunnistettavia sanoja mutta niiden käyttö ja merkitys on vielä epämääräinen, sanotaan "hauva" ja osoitetaan puuta tai autoa.

Kun Tommi Melender puhuu sivistyksestä, on ajatuksissa paljon totta, mutta en ole ihan varma onko se, mihin Melender osoittaa, oikeasti sivistystä.

Melender sanoo sivistyksestä tullee karikatyyrin, "[h]assu vanhan ajan herrasmies, joka puhuu kuolleita kieliä, tutkii vanhoja aikoja ja rentoutuu Volter Kilpeä lukemalla" ja että nykyisessa rahakeskeisessä arvomaailmassa "kaunotaiteet ja filosofia eivät voi enää oikeuttaa itseään sivistyksen kantajina". Olen samaa mieltä, mutta mitä tuosta sitten pitäisi ajatella?

Tuossa nostetaan esiin piirteitä, jotka ovat olleet sivistyksen tunnusmerkkejä aiemmin, mutta on vaarallista tehdä johtopäätöksiä vain ulkoisten tunnusmerkkien perusteella, eikä sen minkä tunnusmerkkejä ne ovat.
Siinä missä aiemmin taiteiden, filosofian yms. tuntemus viittasi laajaan ymmärrykseen ja monipuoliseen käsitykseen maailmasta, jossa nähtiin muutakin kuin pelkät oman rajallisen aistitodellisuuden suorat ja konkreettiset ilmiöt, niin onko niin nyt?

Vai ovatko taiteet ja filosofiat kehittyneet omiksi insulaareiksi piireikseen, jotka puhuvat yhä enemmän vain itsestään vain itselleen vailla laajempaa kosketusta ympäristöönsä? (kosketusta, tai relevanssia)
Ovatko näiden harjoittajat muodostuneet oman alansa teknokraattisiksi spesialisteiksi, fakki-idiooteiksi jotka keskittyvät niin täysin omaan alaansa että ymmärrys muusta katoaa, ja sen ymmärryksen puutteesta saatetaan jopa ylpeillä? Ja jotka suhtautuvat omaan alaansa myös niin mustasukkaisesti, että kellään muulla kuin korkealle koulutetulla ja alalle täysivaltaisesti omistautuneella spesialistilla ei ole alalle mitään asiaa? Jos rajankäyntiin tai vapaiden intellektuellien olemassaoloon suhtaudutaan vihamielisesti, niin ei ole mitään asiaa puhua sivistyksestä.

Jos kuolleista kielistäkin leikataan pois niiden laajempi yhteys ja rooli maailmassa ja niitä aletaan harjoittaa ihan vain itsetarkoituksellisesti, ei kyse ole enää sivistyksestä. Ulkoisiin tunnusmerkkeihin keskittyminen sisällön sijaan on tekopyhää silmänpalvontaa ja lakihurskautta.

Monta on eittämättä lahjakasta taiteilijaa, tutkijaa ja muuta jotka ovat erittäin taitavia omilla aloillaan, mutta moniko on aidosti ääneen kiinnostunutta sivistyksestä?
Ainakin jos jätetään pois ne kerrat jolloin sanotaan "sivistys" ja tarkoitetaan "kaikkien kuuluisi olla kiinnostuneita siitä mitä juuri minä teen ja antaa minulle paljon rahaa (minun ei sen sijaan tarvitse olla kiinnostunut mistään muusta)", nämä puhujat ja plutokraatit ansaitsevat toisensa.

21.11.17

Eduard Kotšergin - Risteillä ristityt



Eipä voi Eduard Kotšerginin lapsuutta 40-luvun Neuvostoliitossa kuvailla kauhean tavanomaiseksi. Ainakaan toivottavasti.

Toisen maailmansodan alussa isä teloitetaan ja puolalainen äiti pidätetään vakoojana, ja pikku-Eduard toimitetaan Leningradista muutaman vuoden ikäisenä vakoojien ja kansanvihollisten lastenkotiin Siperiaan. Siellä hieman kasvettuaan ja sodan loputtua kahdeksanvuotias Eduard karkaa tarkoituksenaan päästä takaisin Leningradiin, ja vaellus halki Neuvostoliiton vie seuraavat kuusi vuotta...systeemi kun oli sellainen että kiinnioton seurauksena toimitettiin aina kyseisen alueen lastenkotiin, joten matkustaa saattoi etapeissa alueelta toiselle, viettää aikaa (esim. talvet) kulloisessakin lastenkodissa ja paeta taas.
Ja kuten arvata saattaa tapahtumia riittää, lastenkodeissa on omanlaisensa kulttuurit ja toimintatavat ja matkoilla näkee myös monenlaista, kun jäniksenä liikkuu niin liikkuu väkisinkin alamaailmassa, jossa tulevat tutuksi myös monenlaiset risteillä ristityt (viittaa henkilöihin joille Kresty-tutkintovankila on tullut tutuksi).

Vaikka aika ja tapahtumat sinänsä rankkoja ovatkin, niin kirja on hyvinkin sujuvaa luettavaa, kerronnassa tuntuu pienen lapsen tapa suhtautua asioihin, kaikenlaista nyt vain tapahtuu ja kulloisetkin olosuhteet otetaan sellaisina kuin ne ovat, silloinkin kun joku vanhempi hajoaisi täysin vastaavassa tilanteessa...ja mukana on myös reilusti sellaista venäläisen ominaista hurtinmustaa huumoria.

En tiedä kuinka suuri osa tästä kirjasta on fiktiota, ilmeisesti ihan kaikkeen ei ole luottamista vaikka noin yleensä ottaen muistelmaksi tämä voidaan laskea...tarina kuitenkin etenee hyvin suoraviivaisesti, alun hämärien muistikuvien jälkeen elämää ensimmäisessä lastenkodissa kuvataan enemmän, muista lastenkodeista vähän pienempiä pätkiä ja välissä olevilta reissuilta parhaita paloja.

Tulikin mieleen että itse asiassa tämä teos muistuttaa aika paljon sellaisia vanhemmanmallisia nuortenkirjoja joita esim. Nuorten toivekirjastossa julkaistiin: poika pakenee kurjia oloja, seikkailee ja kokee vaaroja, tapaa ihmisiä, oppii asioita ja pääsee lopulta perille. Osa kirjan tapahtumista on toki sellaisia joita tuon kirjasarjan kirjoihin ei ehkä laitettaisi mutta hei, ei joku Musta veljeskunta nyt niin erilainen ole. Melkeinpä huvittaisikin tietää miten tämä menisi nykyteinille, vaikkei tätä kai nuortenkirjana markkinoida...

Suomennoksestakin tulee vahvasti ilmi, että alkukielinen teos on ollut aikamoista kielellistä tykitystä, jossa sekoitetaan mukana runsaasti alamaailman slangia, aikakauden lastenkotien ja katulapsien omia ilmaisuja ja ties mitä. Suomentaja Tuukka Sandström on vetänyt ilmeisestä pakosta ilmaisua hieman yleiskielisemmäksi, mutta kyllä tämäkin varsin herkullista kieltä on. Tyylinäyte Tšeljabinskin lastenkodin opettajalta (joka ei kiroillut, vastuullinen kasvattaja kun oli):

- No niin, ja jälleen te mahamörssärit olette tahrineet housunne ja leikitte rosvoa ja kasakkaa, te kärpästen imukärsät, te löyhkäävät peikot. Vai tahdotte te opiskelun sijaan vain ölistä ja ärveltää läpi elämän, niinkö, te syyhypunkit, te mumisevat sianpäät? Mitä sinäkin, takapuolinaama siinä auot leipäläpeäsi, tahdotko tintata vai nakata minua klapilla nuppiin? Yritäpäs. Sinä finnikaani olet jo naimaiässä, ja täällä vain kiillotat toisen luokan penkkiä. Kuuletko, tänään saat koko kriminaaliköörisi puolesta anella armoa opettajien edessä, muuten annan sinut vartijoille ja käsken nipistämään ilolihakset irti. Menikö jakeluun?! Ja te muut kurnukonnat, onko läksy hallussa? Tähän luokkaan tulee järjestys välittömästi tai minä teidät pierukepit tuuletan henkilökohtaisesti...


Näitä kuvauksia itä-blokin elämästä on viime ja tänä vuonna tullut luettua useita, tämä oli erinomaisen viihdyttävä lisä aiheeseen: 40-luvun Neuvostoliitto oli merkillinen miljöö ja tämä vaellus lastenkotien ja alamaailman välillä kiinnostava näkökulma, ja kun kerrontakin toimii...

Kustantamolta saatu arvostelukappale.

20.11.17

Buddhadeva Bose - Kalkutta ja muita runoja (ja Helmet-haasteesta)

 

En ollut aiemmin Buddhadeva Bosesta kuullut, mutta ilmeisesti on yksi bengalinkielisen kirjallisuuden suuruuksista (heti Tagoren jälkeen), ja tällainen suomennos löytyi sopivasti kirjastosta (suomennos englanninkielisestä antologiasta Hannele Pohjanmies).

Teos on varsin laaja läpileikkaus tuotannosta, vanhimmat runot on julkaistu 1930 ja uusimmat 1971, ja niissä tuntuu jonkinlaista modernismin henkeä, mutta siinä missä suomalaisessa modernismissa olen tottuneempi vähän riisutumpaan ilmaisuun, Bosen runoista tuleva mielikuva on enemmän rehevyyden suuntaan, monet runot ovat pitkiä ja säkeet ovat pitkiä ja kuvien sarjat ovat usein runsaita. Teksti on usein varsin suoraa, rivi riviltä selkeää vaikka kokonaisuuksissa en ainakaan yksinkertaisilla lukemisilla aina mukana pysynytkään, kokonaisuuksia en aina hahmottanut joten lukukokemus jäi vähän amorfiseksi.

Sävy on usein ironinen, irvailevakin ja hetkin myös surullinen, ja suhteessa omiin ennakko-oletuksiin oli jotenkin huvittavaa huomata yllättyvänsä että niin moni runo viittaili talviaikaan, koska jotenkin ajatuksissa "talvi" ja "Intia" eivät kuulu yhteen. Mutta vuodenajat näkyvät hyvin, ja rakkaus ja vanheneminen ja muut isot teemat, ja Intiakin.

Kirjasta Kiiltomadossa.

Nuoret miehet, nuoret naiset (ote)

Yhtäkkiä maailma on täynnä nuoria ihmisiä.
Kun kävelen kaduilla, näen vain nuoria miehiä
ja nuoria naisia. En tiennyt, että heitä on niin paljon.

   Tiuhassa kuin ruohoa, hurmaavia kuin sammal, levottomia
                          kuin muurahaiset.
Heitä on koko ajan kaduilla ja he ovat koko ajan kiireissään.
On kuin jostain olisi löytynyt kultakaivos, uusi ja koskematon,
tai laiva huutaisi vaimeasti sumun seasta:
"Tulkaa heti, tulkaa tänne päin!
Tulkaa matkaan lumotulle saarelle!"

    Tai niin kuin he olisivat voittaneet arpajaisissa -
kun aurinko lämmitti ja tuuli kantoi kauas
heidän nauruaan.

    Nyt on talvi, ja miltei joka päivä näen
hautajaissaattueen. Aallot lyövät katukäytävillä
kahden puolen. Keskellä lipuu lautta
ja siinä vainaja, joka on tyyni, päässyt rauhaan
                                   kaikista toiveistaan.
Mutta kun katson hänen kasvojaan järkytyn,
sillä ei kuolemaaan muuta vanhuutta miksikään.

 ---------------------------------

Tämän nappasin luettavaksi pääasiassa Helmet-lukuhaasteen viimeisen puuttuvan kohdan vuoksi: Kirja kertoo Intiasta.
Ajattelin yrittää kombottaa tämän Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, mutta kun selasin Helmet-kirjastojen valikoimaa naiskirjailijoista, joilta olisi löytynyt jotain luettavaa suomeksi tai englanniksi (että pystyn niitä lukemaan) ja alkukieli olisi joku Intian muista isoista kielistä kuin englanti, niin eipäs muuten tahdokaan löytyä. Katsoin hindin, urdun, bengalin, tamilin, gujaratin, punjabin ja pari muutakin kieltä, ja löytyi jotain kaksikielisiä lasten kuvakirjoja, joiden kirjoittajia en sen kummemmin katsonut, bengalinkielinen Taslima Nasrin, jonka tarjolla oleva kirja ymmärtääkseni kertoo Bangladeshista, ja maininta yhden relevantin antologian olemassaolosta, josta ei kuitenkaan ollut enää valikoimassa yhtään kappaletta.
Edustus kielistä, joilla on puhujia yhteensä useampi sata miljoonaa, on siis hyvin vaatimaton. Reflektoikaapa sitä.

No, vaikkei haasteita päässytkään kombottamaan, niin Helmet-haaste on nyt suoritettu, ja aikaakin olisi vielä jäljellä. Aika monta haastekohtaa tuli täytettyä kirjoilla, joita lueskelin ihan muutenkin, jolloin tarvitsi vain katsoa, että mihin kohtaan mikäkin kirja sopi (ensimmäinen kirja joka ei sopinut mihinkään taisi tulla maaliskuussa), mukana oli pari kohtaa joita piti hieman enemmän miettiä.

Lopullinen lista näyttää tältä:
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis Leonid Andrejev - Punainen nauru
2. Kirjablogissa kehuttu kirja Grazia Deledda - Marianna
3. Suomalainen klassikkokirja Juhani Aho - Yksin
4. Kirja lisää hyvinvointiasi Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja merkityt tytöt
5. Kirjassa liikutaan luonnossa Unto Kupiainen - Sotarunot
6. Kirjassa on monta kertojaa Milena Michiko Flašar - Kutsuin häntä Solmioksi
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja Anna Seghers - St. Barbaran kalastajien kapina
8. Suomen historiasta kertova kirja Larin-Kyösti - Ajan käänteessä ; Uuno Kailas - Isien tie ; Heikki Asunta - Leirinuotio
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja Tiziano Scarpa - Silmät halsterissa
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis Hella Haasse - The Black Lake
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja Amanda Cross - 3213 heinäpaalia
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja Karin Boye - Kallokaiini
13. Kirja "kertoo sinusta" Max Frisch - Ihminen ilmestyy holoseeniin
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella Monika Peetz - Tiistaisiskot
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen Mercè Rodoreda - Timanttiaukio
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja Paolo Giordano - Alkulukujen yksinäisyys
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista Sergei Dovlatov - Ulkomuseo
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa Naguib Mahfouz - Adrift on the Nile
19. Yhdenpäivänromaani Hanne Ørstavik - Rakkaus
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö Friedrich Dürrenmatt - Epäily
21. Sankaritarina János Arany - Toldi & Toldin ehtoo
22. Kuvitettu kirja Erich Kästner - Lisen ja Lotten salaisuus
23. Käännöskirja Dina Rubina - Kaksiosainen sukunimi
24. Kirjassa selvitetään rikos Rex Stout - Puuttuva lenkki
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole Jarl Hemmer - Viljan valtakunta
26. Sukutarina Olga Tokarczuk - Alku ja muut ajat
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja Klaus U. Suomela - Hopeakihlajaiset
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan Gianni Celati - Tasankojen kertojia
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia Almudena Solana - The Curriculum Vitae of Aurora Ortiz
30. Kirjan nimessä on tunne Ljudmila Ulitskaja - Iloiset hautajaiset
31. Fantasiakirja Adelbert von Chamisso - Varjoa vailla
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta Johann Wolfgang von Goethe - Faust
33. Kirja kertoo Intiasta Buddhadeva Bose - Kalkutta ja muita runoja
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt Barbara Pym - Less Than Angels
35. Kirjan nimessä on erisnimi Somaya Ramadan - Leaves of Narcissus
36. Elämäkerta tai muistelmateos Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Seireeni ja muita kertomuksia
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta Arthur Schnitzler - Unikertomus
38. Kirjassa mennään naimisiin Oliver Friggieri - Viimeinen faldetta
39. Ikääntymisestä kertova kirja Merethe Lindstrøm - Days in the History of Silence
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä Nnedi Okorafor - Kabu-Kabu
41. Kirjan kannessa on eläin Hermann Hesse - Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä
42. Esikoisteos Iselin C. Hermann - Suutelen postinkantajaa
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään Beryl Bainbridge - The Bottle Factory Outing
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta Helvi Juvonen - Kootut runot
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja Marja-Liisa Vartio - Kaikki naiset näkevät unia
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja N.R.Syme - Se on tietysti Petteri
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit Giovanni Papini - Gog
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän Slavenka Draculić - The Taste of a Man
49. Vuoden 2017 uutuuskirja Emil Anton - Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja Maila Talvio - Linnoituksen iloiset rouvat

15.11.17

Arthur Schnitzler - Piirileikki

 

Alkuvuonna lukemani toinen  Arthur Schnitzlerin kirja Unikertomus oli etukäteen tuttu Kubrickin leffaversiona Eyes Wide Shut, ja sama pätee tähän näytelmään (suom. Heikki Salojärvi), tunsin teoksen jo Max Ophülsin elokuvana La ronde vuodelta 1950.

Näytelmä julkaistiin alun perin jo vuonna 1900 pienenä painoksena lähinnä ystävien huvitukseksi, julkisempi painos vasta jokunen vuosi myöhemmin ja esitetteväksi se päätyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ja tällöin näytelmä aiheutti skandalöösin sisältönsä vuoksi niin paljon negatiivista kohua että Schnitzler päätti julistaa näytelmän esityskieltoon joka ulotti 50 vuotta kuolemansa jälkeen, siis vuoteen 1981 (kielto havaitusti vuoti jonkin verran...)

Näytelmä on vahvasti ideavetoinen, siinä määrin että ei tätä olisi kai edes tarvinnut lukea kun sen leffan on nähnyt: kymmenen henkilöä ja kymmenen kohtausta, ensimmäisessä kohtauksessa tapaa kaksi henkilöä, joista toinen tapaa seuraavassa kohtauksessa kolmannen, joka tapaa kolmannessa kohtauksessa neljännen, ja viimein kymmenennessä kohtauksessa viimeinen henkilö tapaa ensimmäisen.
Henkilöt tunnetaan vain määreiltään: prostituoitu, sotilas, kotiapulainen, nuori herrasmies, nuori nainen, hänen aviomiehensä, nuori kaunis tyttö, runoilija, näyttelijätär ja kreivi.

Kohtaukset etenevät samaan tapaan: henkilöt juttelevat joskus enemmän ja joskus vähemmän, sitten keskustelussa tullaan katkoviivaan
------------- (teatterissa tässä kohtaa laskettiin esirippu, koska eihän 20-luvunkaan teatterissa nyt ihan mitä tahansa näytetty)
ja sitten sanotaan mitä vielä on sanottavaa. Joskus tulee toinenkin katkoviiva.

Vaikka henkilöt vain määreitä ovatkin niin persoonallisuutta on kuitenkin häivähdys mukana, tunteita taas aika lailla vähemmän: mikään rakkauden karuselli tämä ei ole vaikka intohimot (tai joskus mahdollisesti laskelmointi tai valloitus) miestä ja naista vievätkin. Johtopäätökset Schnitzler kuitenkin jättää lukijalle...

12.11.17

Elizabeth Taylor - Angel


Angelica Deverell on yksi kirjallisuushistorian suurista fiktiivisistä kirjailijoista.

Gilbright and Brace had been divided, as their readers' reports had been. Willie Brace had worn his guts thin with laughing, he said. The Lady Irania was his favourite party-piece and he mocked at his partner's defence of it in his own version of Angel's language.
"Kindly raise your coruscating beard from those iridescent pages of shimmering tosh and permit your mordant thoughts to dwell for one mordant moment on us perishing in the coruscating workhouse, which is where we shall without a doubt find ourselves, among the so-called denizens of deep-fraught penury. Ask yourself - nay, go so far as to enquire of yourself - how do we stand by such brilliant balderdash and live, nay, not only live, but exist too..."
"You overdo those 'nays'," said Theo Gilbright. "
She does not."
"There's a 'nay' on every page. M'wife counted them."


Gilbright ei tiedä mitä kirjailijalta odottaa, ei ainakaan toimistoon ilmestyvää pikkukaupungista tulevaa 15-vuotiasta tyttöä, jossa täydellinen huumorittomuus yhdistyy vankkumattomaan itsetietoisuuteen: eräänä päivänä näytellessään sairasta ettei tarvitsisi mennä kouluun, Angel Deverell alkoi kirjoittaa kirjaa ja on nyt täysin tietoinen että hänen tulevaisuutensa, ei, vaan hänen kohtalonsa on olla suuri kirjailija.
Gilbright ehdottaa joitain muutoksia, shampanjapulloa ei avata korkkiruuvilla, ja se kortinpeluukohtaus on hieman, no, uskalias (eletään 1900-luvun alkua, viktoriaaninen aika on juuri päättymässä). Angel kieltäytyy muuttamasta sanaakaan.
Kirja julkaistaan silti, kriitikot pilkkaavat mutta se myy varsin hyvin, samoin kuin seuraavatkin joita Angel suoltaa maanisesti, samalla kuin suurempi omaisuus ja tunnettavuus mahdollistaa näkyvämmän eksentrisen ja ekstravagantin käytöksen. Angel ei juuri lue kirjoja, ei kuuntele ihmisiä, ja jos maailma ja hänen mielikuvituksensa joutuvat joskus ristiriitaan, maailma todetaan ikävystyttävämmäksi ja sivuutetaan, ja ne pilkkaavat kriitikot ovat vain kateellisen pahanilkisiä tai pelkästään pohjattoman typeriä kun eivät kykene ymmärtämään hänen nerouttaan.
Ja aikanaan Angel Deverell menee pois muodista, yleisö unohtaa ja ristiriita Angelin olosuhteissa päänsä sisä- ja ulkopuolella kasvaa, tähän verrattuna Norma Desmondilla oli tiukempi ote todellisuudesta...

Love and wine transformed her. As she was now he wanted to paint her - not staring him out in defiance, as she had done; but glowing, uncertain, with thoughts crowding in, some of them, he could tell, disturbing.
"I read one of your books," he said, sounding as if it were rather a surprising thing to do.
She blinked, jolted by what he had said. She always supposed that everyone had read all her books and had them nearly by heart, that they thought about them endlessly and waited impatiently for the next one to appear.
"My landlady lent it to me. I sat up until I had finished it."

Angelica Deverell ei juuri muistuta Elizabeth Tayloria, tarkkaavaista ja pohjattoman hienovaraista kirjailijaa. Kirjan alku muistuttaa parodiaa, Angelin hahmo on kohtuuttomuudessaan, maanisuudessaan ja ymmärtämättömyydessään niin tolkuton että tähän on vaikea suhtautua vakavasti.
Mutta siinä missä alkuosa on humoristinen, Taylor onnistuu kääntämään kirjan suunnan: Angel on tarpeeksi menestynyt kyetäkseen toteuttamaan unelmansa, ja ne unelmat muuttuvat kultaiseksi häkiksi, rappioksi ja valheeksi, mutta Angel ei periksiantamattomuudessaan ja ehdottomuudessaan voi koskaan sellaista myöntää. Päähenkilöä ei tehdä tippaakaan miellyttävämmäksi tai inhimillisemmäksi, mutta pateettiseksi kyllä, ja se taitavasti luotu paatos sai kuitenkin lukijan myötätunnon kaapattua puolelleen...

No one seemed about. She wondered where Nora and Esmé were, and, feeling suddenly as if she had been deserted when she most needed company, she hurried to finish dressing. The end of her work, to which she had advanced so determinedly, so eagerly, came with a sense of anti-climax. She had emerged from it at last, to a perfectly dull evening with nothing exceptional in the least likely to happen, no fanfare of trumpets, not a glass lifted in salutation, or even any sensation within herself other than tiredness and a certain shrinking from the world.

Angelica Deverell on suuri fiktiivinen kirjailija (kunhan minun ei varsinaisesti tarvitse lukea hänen kirjojaan), Elizabeth Taylor taas todellinen ja havaitusti taitava tällaisessa hienovaraisessa ironian ja surumielisyyden sekoituksessa (hänen kirjojaan luen mieluusti jatkossakin).
Ja myönnetään, tämä kirja sai omaa väriään siitä että toisaalla tietoisuudessani lepatti monenlaisia keskusteluja kirjailijoista, kirjoittamisesta, julkaisemisesta, kriitikoista, lukijoista yms yms.

11.11.17

Paranoidista lukemisesta

Kun proosa-Finlandian ehdokkaat paljastettiin eilen, valikoima oli kieltämättä yllättävä ja yllättävyys on näissä kuvioissa positiivinen juttu. Samalla sen reaktiona heräsi myös kommentteja perinteisestä lukuromaanista ja vastaavista joitain toisia lukijoita miellyttävistä ratkaisuista.
Itse en osaa asettaa itseäni kovin selkeästi kumpaankaan suuntaan, suhteeni niin kokeelliseen kerrontaan kuin perinteiseen draaman kaareen on moniulotteisempi kuin pelkkä kyllä/ei - on/off -valinta.

Mietin tässä hieman omaa lukumakuani ja hahmottelen itseäni lukijana jatkaen siitä minkä vajaa kuukausi sitten aloitin, olenko Barthesin lukijatyyppien hahmotelmassa "paranoidi lukija".
Tommi Melender nosti aiheen tietoisuuteeni pari vuotta sitten, kirjoittaen enemmän fetisistisestä lukijasta, joka keskittyy enemmän katkelmiin, yksittäisiin lauseisiin ja yksityiskohtiin kuin kokonaisuuksiin ja lyhyesti mainiten muut kolme lukijatyyppiä: "Pakkomielteisen lukijan tekee pakkomielteiseksi tarve laatia lukemistaan teoksista valtaisiksi paisuvia selitysröykkiöitä. Paranoidi lukija hakee teksteistä aukkoja ja salakäytäviä, tekeytyy jonkinlaiseksi kirjalliseksi mestarietsiväksi. Hysteerinen lukija taas heittäytyy ehdoitta tekstin vietäväksi ja saa lukunautintonsa tuudittautumalla tekstin tarjoamaan todellisuusilluusioon."
Hysteerinen lukija lienee siis immersiota jahtaava ja juuri perinteistä lukuromaania suosiva, pakkomielteistä en tästä täysin hahmota mutta vähän kuitenkin (kun jatkan sillä mitä Barthes käännettynä sanoikaan). Paranoidius sen sijaan kuulostaa itsetehtynä diagnoosina hyvältä lähtökohdalta.
Toki myöntäen että jokainen on jossain määrin yhdistelmä noita ja saattaa lukea eri kirjoja eri tavalla (esim. olen huomannut että lukumaratoneilla luen usein immersiivisemmin kuin muuten).

Ensisijaisesti sanoisin että minua kiinnostaa eniten aihe ja lukemani tekstit ovat usein argumentteja tai todisteita. Sillä ei ole niin väliä olenko samaa mieltä, ennemminkin päinvastoin: laaja-alaisesti kootut argumentit tuovat toki parempaa todistusaineistoa kuin että valitsisin heti alkuun suosikkiteoriani ja sitten vain kokoaisin sitä teoriaa puoltavia todisteita.
Tuon mukaisesti minua kiinnostaa kirjallisuus joka lähestyy esseistiikkaa, poikkeavista näkökulmista tulevat tekstit, allegoriat jotka eivät epäröi näyttää olevansa allegorioita, ja myös tendenssikirjallisuus (näistä asioista kirjoitinkin jo linkitetyn Kazakevitšin kohdalla).

Lukeminen on metatietoista, etäännytys on mukana. Tästä ehkä tulee myös kiinnostus mitalliseen runouteen, joka on hyvin näkyvästi keinotekoista kieltä: modernismi pyrki lähemmäs luonnollista kieltä, mikä ei ole ollenkaan niin hauskaa. Myöskin vaikken niin paljoa varsinaista genrekirjallisuutta luekaan, minua kiinnostavat kyllä genrekonventiot ja kirjailijan leikittely niillä, niiden keinotekoisuus ei olennaisesti haittaa. Dashiell Hammett ja Agatha Christie ovat parhaat dekkaristit, ja korkealentoinen satufantasia on myös jees (ja eeppisessä runoudessa yleensä vieras kulttuuripiiri ja keinotekoiset konventiot yhdistetään keinotekoiseen kieleen, ihan huippua).

Näistä syistä suhtaudun periaatteessa positiivisesti kokeelliseen kerrontaan, jossa mahdollisuuksilla leikitellään, ja "realistinen" kerronta jossa edetään draaman kaarta näppärästi alusta loppuun ei ole ainakaan mikään myyvä tekijä. Samalla muistutan kuitenkin aiheesta, kerronta joka keskittyy kokeiluihin kielen ja muodon kanssa mutta jolla ei ole mitään (kiinnostavaa) sanottavaa ei tuo nautintoa. Ja niin kuin hyvä argumentti, hyvä kirja on myös napakka eikä jaarittele turhia.

Argumenttien ja todisteiden kanssa kannattaa olla epäluuloinen, kyseenalaistaa tarvittaessa niin toiset kuin itsensä. Varsinainen kirjallinen mukavuusalue on hyvin venyvä käsite, koska vaikka yllä mainitsinkin mieltymyksiä, niin mukavinta on lukea jotain uutta, ja liian tiukasti yhdessä asiassa pysyminen ei tuo tätä, paraskin argumentti muuttuu jankutukseksi.
Yleiseen suosioonkaan ei kannata liikaa luottaa suuntaan tai toiseen: kirjassa joka nauttii laajaa suosiota on eittämättä jotain kiinnostavaa juuri siksi että se nauttii niin laajaa suosiota, mikä se jokin on? Vaikka samalla näissä on myös runsaasti kirjoja joissa riittää toisen käden tiedot, varsinainen lukeminen on tarpeetonta (ja ovatko suositut kirjat yritystä aivopesuun, yritys jonkin sellaisen argumentin normalisointiin joka olisi kuitenkin syytä haastaa?).
Ja toisaalta ilahduttaa tutkia kuriositeetteja, unohdettuja kirjoja, omituisuuksia juuri siksi että ne ovat kuriositeetteja (mestarietsivä ei jätä johtolankaa huomiotta vain siksi että se on pieni ja huomaamaton), ja näistä ei helposti saa toisen käden tietoja.
Suhtaudun myös myönteisesti lukuhaasteisiin, koska ne ovat hyvä johdatus lukemaan jotain muuta, ehkä jopa sellaista jota ei muuten lukisi (jotkut parhaista kirjoista ovat kirjoja joita ei muuten lukisi), ja kiinnitän joskus huomiota kirjojen välillä oleviin yhteyksiin koska olen ne lähekkäin lukenut; ovatko kirjailijat olleet toisistaan tietoisia on samantekevää. 

Ei, en ole ihan varma mikä on se rikostapaus jota varten kerään näitä todisteita ja argumentteja, mutta mysteeri sanan kaikissa merkityksissä se eittämättä on (jotenkin se liittyy ihmisenä olemiseen maailmassa tai jotain). Katsotaan miltä tilanne näyttää viimeisen luvun parlour scenessä, onko mysteeriin saatu enemmän selvyyttä.

7.11.17

Alan Garner - Red Shift


Jos sanoisin, että Alan Garner kirjoittaa nuorten spefiä, puhuisin totta. Mutta vaikka lukemani kirjat (tätä ennen Mustan tornin portilla/Elidor ja Huuhkajalaakso/The Owl Service) ovatkin olleet ansiokkaita, ei ainakaan tämä kirja taitaisi olla kauhean hyvä "vähän lukevat nuoret lukemaan"-täky.

Kerrontaratkaisu ei nimittäin ole kauhean helppoa sorttia, ekspositiota ei liiemmin harrasteta ja suuri osa kirjasta etenee pelkkänä dialogina, joka poukkoilee nopeasti ja lyhyinä kommentteina henkilöltä toiselle niin että on ajoittain vaikea pysyä kärryillä siitä kuka milloinkin puhuu. Ja iso osa dialogista on myös aika viitteellistä, puhujat puhuvat toistensa ohi, selittely on heikoille (jossain vaiheessa aloin miettiä jokin aika sitten lukemaani Harold Pinteriä, tässä oli vähän samaa).
Ai niin, kirjan tarina etenee yhtaikaisesti kolmessa eri aikatasossa joiden välillä on ehkä yhteyksiä tai ehkä ei, ainakin tapahtumapaikka on sama (Cheshiren Mow Cop ja sen ympäristö).Ja kirjan päättää koodilla kirjoitettu kirje, ja koodin murtaminen ei ole ihan triviaalia kun sen avainta ei ole annettu...ei se Huuhkajalaaksokaan nyt niin helpolla lukijaansa päästänyt mutta tässä on silti ihan omanlaistaan yritystä (ja piti erikseen käydä tarkistamassa että kyllä, tämä on määritelty nuortenkirjaksi, kyllä, tämä on määritelty fantasiaksi. Kuka kirjoittaa tällaista nuortenfantasiaa?)

"I don't like this chapel," said Jan. "Go now?"
"What's wrong with it?"
"Perhaps it's that dead her."
"Perhaps."
"Perhaps perhaps perhaps perhaps -"
"It's life," said Tom. "There's flux for you. Continental drift, five centimetres a year, and that -"
"Do buildings change, or is it us?"
"Both?"

Tuosta huolimatta, ja vaikka kirja epäilemättä avautuisi paremmin toisella lukukerralla, henkilöihin ja tapahtumiin ainakin pintatasolla pääsi aika hyvin kiinni, ja omalaatuiseen tunnelmaankin.
Kirjan keskustarinassa nykyajassa Tom ja Jan ovat nuoret rakastavaiset Cheshiressä, Jan lähtee opiskelemaan sairaanhoitajaksi Lontooseen ja Tom taas pysyy kotona, etäisyyttä eivät lievitä kirjeet ja muutaman viikon välein tehdyt tapaamiset, Tom on yksinäinen ja jumissa elämässään ja mielenterveytensä on varsin kyseenalainen...
Tähän limittyvät roomalaisaikaisen Maceyn ja Englannin sisällissodan aikaisen Thomasin elämät, paikka on sama, onko henkilökin, jonkinlainen yhteys näiden välillä kuitenkin on...
Fantasia-osuudesta Garner pysyy epämääräisen vihjailevana, mikään tapahtuma ei moista lopulta paljasta vaan enemmän yleinen tunnelma, kummitusjutun tai Tam Linin legendan hyvin väljä uudelleentulkinta, hyvin tavallinen elämä kietoutuu legendaan...

Merkillinen teos, Garneria pitänee lukea lisääkin (ja tämä teos varmaan joskus uudestaan).