22.2.18

Nico Tanigawa - No Matter How I Look at It, It's You Guys' Fault I'm Not Popular!



...ja muita nörttityttöjä, joihin liittyviä mangoja olen lueskellut viime aikoina.

Eksentriset, pakkomielteiset ja sosiaalisesti rajoittuneet nörttipojat ovat tietysti olleet sarjakuvissa ja muussakin populaarikulttuurissa suosittu kohde (tietysti myös lukijoina/katsojina), mutta ilahduttavasti tämäkin näkemys laajenee, kun viime aikoina on vastaan tullut muutamia kiinnostavia mangasarjakuvia eksentrisistä, pakkomielteisistä ja sosiaalisesti rajoittuneista nörttitytöistä. Ja vähän muunkinlaisista.
Ja Japani tuottaa tietysti hyvin merkillisiä aiheita ja ilmiöitä, fanikulttuuri on omanlaista, hikikomori on ihan ilmiö ja kulttuurissa piisaa paljon muutakin outoa joihin näissä sarjoissa törmää, joistain jutuista saa ehkä enemmän irti jos vähän populaarikulttuuria tuntee ja ja toisaalta näissä on myös aikamoisia matolaatikoita joista ei ehkä edes olisi halunnut tietää...
(kuva: Wikipedia)
Ensimmäinen annos oli Kio Shimokun Genshiken, joka kertoo japanilaisessa collegessa toimivasta otaku-kerhosta ja kun jokaisella ryhmän jäsenellä on omat kiinnostuksen kohteensa niin samalla esitellään otaku-kulttuuria laajemminkin. Sarjan alussa kerholaiset ovat kaikki nuoria miehiä ja kerhoon tuleva trendikäs tyttö, jonka poikaystävällä on valitettavia otakutaipumuksia jotka pitää kitkeä pois...mutta aika pian mukaan tulee cosplaysta pitävä tyttö, ja pian muitakin omien alojensa harrastajia kasvavalla outoudella, ja samalla kun kirjan alun henkilöitä alkaa valmistua ja poistua sarjasta, niin pian kerhossa on naisenemmistö.
Lajityyppi on koominen slice-of-life, hahmoissa on karrikointia mutta toisaalta kun aihe on sellainen joka perinteisesti suosii eksentrisiä luonteita niin liian kauaksi ei realismista mennä...

(kuva: Wikipedia)

Akiko Higashimuran Princess Jellyfishissä taas seurataan vähän aikuisempien NEET-naisten kommuunia, joiden asuinaluetta aiotaan kehittää ja näin kommuunin taloakin uhkaa myynti ja hävitys, ja kun kommuunin naiset eivät oikein osaa elää normaalimaailmassa niin tämähän on kauhistuttava tapaus, mutta uusi tuttavuus joka kiinnostuu kommuunista (ja erityisesti sen yhdestä jäsenestä) lähtee kehittämään suunnitelmaa sen pelastamiseksi...
Tässä on vedetty enemmän kimurantin ihmissuhdedraaman puolelle, vaikka komediaa toki myös riittää, ja hahmojen eksentrisyys ja sosiaalinen syrjäytyneisyys on jo ihan eri tasolla.

Ja sitten tämä Nico Tanigawan huumorisarja lukiolaisesta Tomokosta, joka on aikamoinen nolojen tilanteiden tyttö, oikeasti sosiaalisesti kyvytön joka jatkuvasti lukee väärin muitten käyttäytymiskoodeja tai on niille sokea. Ja kun maailmakäsitys on ammennettu pääosin animesta, videopeleistä ja muusta populaarikulttuurista niin meno on usein aika harhaista...
Ja Tomoko piirretään muutenkin aika epämiellyttäväksi, laiskaksi, itsekeskeiseksi ja usein ilkeäksi, ja toisaalta näkyvissä on jatkuvasti myös pateettisuus, tietoisuus siitä että asiat eivät nyt ole ihan kunnossa ja halu tulla paremmaksi, joten lopputuloksena on varsin huikea hahmo (jonka seikkailuja luin nyt osat 5-7, kannet kuvattu yllä).
Tässä sarjassa tykitetään aika kovalla tahdilla populaarikulttuuriviittauksia joisa iso osa meni kyllä ohi (joitain vähän selitetään kunkin nitene lopussa olevissa kääntäjän kommenteissa) mutta kun tarinoissa liikutaan enemmän sosiaalisten kuvioiden ympärillä niin niihin pääsee kyllä kiinni...juttujen huumori on kyllä joskus aika mustaa ja tässä sarjassa kukoistavat myös populaarikulttuurin synkemmätkin nurkat.

Vaikka varsin monissa nörttitarinoissa onkin keskiössä sosiaalinen sopivuus ja ristiriita omien ja yleisesti hyväksyttyjen ideaalien välillä, niin kun päähenkilönä on nainen/naiset, tavallista suuremman roolin saavat ulkonäköpaineet, trendikkyys, hyväksyttävyys myös omien sosiaalisten ympyröiden ulkopuolella: eivät ne ole lajissa koskaan täysin poissa mutta näissä ovat korostuneet...
Tietysti näissä tarinoissa peilaillaan myös toden ja fantasian rajan hämärtymistä, yhteiskunnallisia paineita ja vaatimuksia yhdistettynä toivottomuuteen, epäluottamuksena tulevaisuuteen, poliittiseen ja yhteiskunnalliseen korruptioon, ja kuinka tällöin eskapismi ja triviaali tuntuu helposti paremmalta vaihtoehdolta. Kun tämä vielä toteutetaan huumorilla...

Osumia Sarjakuvahaasteeseen.

21.2.18

Aila Meriluoto - Sairas tyttö tanssii

 

Varhaista, joskaan ei ihan varhaisinta, Aila Meriluotoa. Aikaisemmat antologiaselailut olivat vinkanneet että voisi tutustua, ja tällä kirjalla oli paras nimi.

Olin ennakkokäsityksissäni ajatellut Meriluotoa modernistina mutta ei näissä alkupään teoksissaan näköjään sitä ollutkaan, paitsi joskus: klassisempi runokieli on vahvasti mukana, vaikka venyykin jo, ja kun kirjan nimessä ja osassa runojakin mainitaan tanssi, niin sen rytmi ja vimma kuuluvat tietysti asiaan, mutta fyysisiä ollaan staattisinakin, puina ja patsaina.

En nyt sitten tiedä. Viimeisen luvun Rainer Maria Rilke -käännökset eivät oikein minua hetkauttaneet, sitä edeltävissä omissa runoissa sitten löytyi parempaa ja huonompaa, tanssin pyörteissä minusta sitä parempaa.

Kuolema (ote)

kuin aurinko se myös, mut outo: melu
sen kohotessa kuoli. Ääntä millään
ei ollut enää, raju ajattelu
vain. Ja hän ajatteli jäsenillään,
vyötäröin, sormenpäin kuin kiihkein aivoin,
ja ajatteli: länsi, pohja, itä,
ja ajatteli: piha mustin kaivoin,
ja tanssi sen ja oli itse sitä
ja oli maisema, se vieras, aava
ja täynnä hirvittävää hiljaisuutta,
vaan muuttuva ja joka hetki saava
ja joka askeleella uutta, uutta.

Aurinko tanssin leimus kaiken yllä
ja kaiken valaisi: maan kukittuneen,
nyt talon kukkulalla hyljätyllä,
sen, joka joskus on noussut uneen,
ja puutarhat, ne suljetut, ne joita
ei koskaan ollut, ennen eikä nytkään.
Ja järkkyi maa ja aukes onkaloita,
ei salaan jääneet syvään-kätketytkään,
ei tympein suokaan, joka pimeänä
pohjalla vaani lahonnein puunjuurin.
Hän tanssi, tanssi, yhä syvempänä
hän tanssi itsensä,

20.2.18

Roger Vailland - 325000 frangia


Hassuja löytöjä divarista: nätti kansi, Roger Vailland on Goncourt-voittaja (eri kirjalla) ja hei, Kansankulttuurin julkaisema niiltä ajoilta kun meillä oli kunnon vassareita ennen kuin porvarinkakarat tuli pilaamaan kaiken 60-70-luvun vaihteessa (tämän teoksen suomennos Leila Adler).

Bernard Busard on bionnasilainen nuorimies, amatöörikilpapyöräilijä ja Marie-Jeannen kosija: Marie-Jeanne kantaa kuitenkin sen verran huolta tulevaisuudesta että haluaa pois Bionnasista, koska siellä Busardilla ei ole oikein muuta tulevaisuutta kuin jumittua Plastoform-muovitehtaaseen ruiskupuristimen käyttäjäksi. Suunnitelmaksi tulee hankkia tienvarteen pikaruokala joka on uusi kasvava ala, mutta nykyisten säästöjen lisäksi tarvitaan lisää rahaa, tarkalleen ottaen 325000 frangia...jonka Bernard päättää hankkia yhdessä tuttavansa kanssa tekemllä työtä Plastoformissa pyörittämässä ruiskupuserrinta kahdestaan neljän tunnin vuoroissa, kolme vuoroa päivässä kumpikin, 187 päivän ajan...Plastoformin omistajalle tämä myös sopii joten työhön aletaan.

Kuten kustantajasta ja aiheesta saattaa päätellä, on poliittinen valveutuneisuus kirjassa pääroolissa, henkilöt vedetään aika yksinkertaisin vedoin vaikka eivät miksikään ilmeisiksi karikatyyreiksi jääkään. Ja kirjan alusta on jo aika selvää että tässä tulee käymään huonosti, kyse on vain siitä tarkalleen miten ja milloin (ja "milloin"kin on lopulta selvä, kirjan lopussa tietysti), mutta jännitettä silti pidetään hyvin yllä: kirja alkaa polkupyöräkilpailun kuvauksella ja miehen ja koneen kamppailussa on sama kilpailun draivi niin että "miten" säilyttää yhä kiinnostavuutensa...ja samoin kuin urheilukisassa saavutukset mitataan numeroilla. 

Busard vartioi punaista valoa.
- Mitä minä täällä teen? hän kysyi ääneen itseltään.
Hän mietti edelleen kahden maxiton-pillerin vaikuttaessa jatkuvasti. Ehkä myös pohjalla tuntuvan väsymyksen vaikutuksesta. Hän ajatteli, että hän tuli halvemmaksi kuin automaattilaite. Toisaalla työntökampa ja sähkösilmä, toisaalla Bernard Busard, hänen iso laiha ruumiinsa, hänen kilpapyöräilijän lihaksensa, hänen aivonsa, hänen rakkautensa Marie-Jeanne Lemercieriin; ja Bernard Busard oli halvempi.
Hän oli kuitenkin hiukan kalliimpi kuin ruiskumäntä ja apumoottori, joka panee sen käyntiin, koska käsipuristin oli korvattu puoliautomaattipuristimella. Mutta hän oli halvempi kuin puoliautomaattisen puristimen ja kokonaan automaattisen laitteen hinnat yhdessä. Hänen hintansa oli merkitty kahden täsmällisen rajan välille. Hän olisi voinut laskea tarkalleen, mitä hän maksoi rahassa.
- Minä olen itse huora, hän sanoi ääneen.
Hän nousi, otti ulos, laski, katkaisi, eroitti, heitti, odotti. Ja jatkoi miettimistään.
Jos kokonaan automaattisten puristinten hinnat laskisivat, putoaisivat hänen hintansa alapuolelle...Yhdeksällä kymmenestä työläisestä ei enää olisi työtä, ja ettei menettäisi paikkaansa, kymmenes työläinen suostuisi työskentelemään alle hintansa. Miehen tuntihinta laskisi. Siis Bernard Busard olisi vielä hiukan vähemmän arvoinen rahassa. Eivätkä isä ja poika Morel voisi, vaikka koko sydämestään sitä haluaisivat, arvioida häntä uudelleen, sillä jos he nostaisivat kustannushintaa, heidän kilpailijansa saattaisivat heidät perikatoon.
- Mitään ei ole siis tehtävissä, hän sanoi ääneen.
Hän katkaisi, eroitti, heitti, odotti.

Helmet-haasteesta otan kohdan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallisa epäkohtaa. Tietysti.

18.2.18

Samuel R. Delany - Babel-17 / Empire Star

 

Kahden lyhyen scifiromaanin yhteisnide (Empire Star on alle sata sivua, Babel-17 hädintuskin päälle parisataa) mutta kun kirjoittajana on Samuel R Delany niin ei näitä ihan noin vain ahmaista...

Babel-17 on tietysti arvostettu ja palkittu ja tekijänsä arvostetuimpia teoksia, ja alusta asti Empire Star oli suunniteltu sille pariksi (60-luvulla näitä pieniä scifikirjoja julkaistiin usein kahden kirjan yhteisniteinä, joskus samalta kirjailijalta, joskus kahdelta eir kirjailijalta) mutta ilmeisetsi tämä suht tuore painokseni on ensimmäinen kerta kun nämä todellla ovat yhdessä. En niissä tosin ihan valtavasti yhteyksiä huomannut, paitsi että Babel-17:ssa mainitaan ohimennen Muels Aranlyden kirjoittama Comet Jo -seikkailuteos, ja Muels Aranlyde ja Comet Jo ovat Empire Starin henkilöitä (ja Muels Aranlyde on tietysti anagrammi).

Niin, nämä ovat avaruusscifiä jossa lennellään pitkin galaksia planeetalta toiselle, mutta se tieteenala josta Delany Babel-17:ssa kirjoittaa ei ole fysiikka vaan kielitiede, keskeisenä koukkuna ajatus kielestä ihmisen ajattelua, ymmärrystä ja havainnointia ohjaavana tekijänä, ja erityisesti vahvempi versio Sapir-Whorf-hypoteesista, että kun kielestä puuttuu joitain käsitteitä, kielellä ajatellessa ei voida ajatella tai tuntea kyseisiä käsitteitä (tämä vahva versio on kumottu, mutta spekuloida sillä tietystivoi, ja heikompi versio että kieli vaikuttaa ja ohjaa ajattelua toki elää).

Käynnissä on tähtienvälinen sota, ja muutama sabotaasi-isku on aiheuttanut huolta, varsinkin kun sitä ennen on napattu pätkiä koodattua dataa jota ei olla onnistuttu dekoodaamaan, ja jotenkin nämä tuntuvat liittyvän toisiinsa...asiaa lähtee selvittämään runoilija ja kielellinen lahjakkuus Rydra Wong joka aluksi huomaa että kyseessä ei ole koodi (eikä ole siis simppelisti dekoodattavissa) vaan kieli, ja lisämateriaalin kanssa alkaa päästä vähän kärryille sne rakenteesta...ja kieli onkin sen verran nerokas että se suorastaan vauhdittaa Wongin ajattelua ja ongelmanratkaisua, mutta samalla siinä piilee vaaroja ja ansoja...

Empire Starissa taas pienen takahikiä-planeetan maalaispoika saa mission matkustaa keisarikunnan keskukseen Empire Stariin välittääkseen viestin, josta ei kirjan alkupuolella vielä oikein tiedä että mikä viesti on, ja jossain vaiheessa käsittää että ne liittyvät jotenkin Lll:iin (ja mitä ovat Lll, lukekaa kirjasta ja miettikää, vertauskuvia ne epäilemättä ovat...) mutta tämä matka ja viestin vieminen menee vähän Kafkan tai Beckettin henkisesti...

Delany ei ihan liikoja ekspositiota harrasta, eli kirjojaan lukiessa hämmennys on tuttu tunne kun kirjailija tyynesti heittää lukijansa altaan syvään päähän, keskelle tilanteita ja tapahtumia joista lukija saa sitten ymmärtää mitä ymmärtää, ja ajoittain hyvinkin kokeelliseen proosaan, ja kun scifi-ideansakin ovat usein aika korkealentoisia ja vertauskuvallisuutta käytetään runsaasti, niin eivät ole scifi-genren kevyintä päätä, ennemminkin sitä toista laitaa...
Mutta samalla tai juuri siksi teoksensa ovat myös hyvin antoisia. Scifi-lukemisissani olen nykyään aika valikoiva mutta omassa arvoasteikossani Delany on ihan terävintä kärkeä.

"Lll suffering is something that happens to you, not to Lll," the Lump said. "It is impossible to understand the suffering of the Lll from the point of view of the Lll itself unless you are one. Understanding is one of the things the Empire protects them from. Even the Lll can't agree on what's so awful about their situation. But there is enough concurrence so you must take our word. There are certain walls that multiplexity cannot scale. Occasionally it can blow them up, but it is very difficult and leaves scars in the earth. And admitting their impermeability is the first step in their destruction."

Helmet-haasteesta voisin ehkä ottaa kaksikin kohtaa, yhden kummallekin kirjalle, mutta mennään nyt yhdellä eli 40. Kirjassa on lemmikkieläin (Comet Jo:lla on devil kitten Di'k).

15.2.18

Naguib Mahfouz - The Time and the Place

 

Aikaisemmin olen egyptiläisnobelisti Naguib Mahfouzilta lukenut muutaman romaanin, ja kun kirjailijalta löytyi myös novellikokoelma niin pitihän se sitten lukea.

Kirjan kaksikymmentä novellia ovat valikoitu laajalta aikaväliltä 60-luvun alusta 80-luvun loppuun, ja kun tähän mennessä luetuissa romaaneissakin on käytetty varsin monenkirjavia kerrontatapoja niin myös novelleissa on vaihtelua, on tunnelmakuvia ja kansantarinan omaisia juttuja ja kaikenlaista siltä väliltä. Oikeastaan ainoa asia joka pysyy vakiona on paikka, ja kirjan esipuheessakin mainitaan Mahfouzin tuotannosta että vaikka se laaja onkin, niin se sijoittuu lähes yksinomaan Kairoon, edes maaseudulle ei Mahfouzia kiinnosta mennä, ja Kairon elämää sitten kuvataan kaikessa laajuudessa ja värikkyydessä, edustavampia ja kätketympiä puolia...

Niinkuin usein näissä novellikokelmissa, tässäkin toisista tarinoista pidin enemmän kuin toisista,
haluaisin tässä nostaa esiin At the Bus-Stop -novellin, jossa joukko ihmisiä seisoo bussipysäkin suojassa rankkasateessa, kun näkevät pakenevan varkaan ja tämän takaa-ajajat...jotka saavat varkaan kiinni ja alkavat hakata tätä...odottajat katselevat ja ihmettelevät kuinka läheisessä porttikongissa oleva poliisi ei tee mitään, mutta eivät tee myöskään odottajat, varsinkin kun pitäisi mennä sateeseen. Ja sitten varas alkaa pitää puhetta, jota odottajat eivät kuule mutta näkevät, ja aletaan pohtia josko tässä filmataankin elokuvaa...ja sitten bussipysäkin lähellä nähdään autokolari joka ehkä kuuluu myös elokuvaan ja kukaan ei tee mitään, ja sitten lisää mitä oudoimpia tapahtumia joihin kukaan odottelija ei kuitenkaan halua puuttua, pohtien ääneen että onko kyseessä todelliset tapahtumat vai ei, sillä vain näyteltynä ne voisivat olla hyväksyttäviä...
Ja lopulta poliisi kävelee bussipysäkille ja kysyy keitä odottajat ovat ja mitä suunnittelevat kun ovat näin kokoontuneet paikalle, ja kun nämä sanovat olevansa viattomia sattumalta paikalla olijoita jotka eivät tunne toisiaan, poliisi sanoo heitä valehtelijoiksi ja ampuu kaikki.

(Kuten näkyy, niin paljon kuin Mahfouz kuvaakin tavallista elämää, ei keinona välttämättä ole tavallisen arjen dokumentaarinen kuvaus...)

Kirja novellihaasteeseen ja Helmet-haasteen kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (ei, en ole koskaan käynyt Kairossa). 

13.2.18

Cara Colter - Kukkakaupan vakioasiakas


Ihan sivistysmielessä on jo pitempään ollut harkinnassa että pitäisi varmaan joskus lukea joku Harlekiini-kirja, ja kun se on kohtana Perkeet-lukuhaasteessa niin tartutaan toimeen.
Kun näistä yksittäisistä kirjoista ei ihan kauheasti kriittistä analyysia ole nähnyt eikä näin voinut arvioida ennakkotietojen perusteella mikä olisi parempi kuin toinen, niin valitsin kirjan varsin satunnaisesti: päätin käydessäni Emmauksen kirppiksellä että nappaan pokkarihyllystä ensimmäisen vastaantulevan sarjan julkaisun, ja se oli nyt sitten tämä (eli Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti).

Kun kyseessä oli kaksoisnide niin pääsin kuitenkin vähän käyttämään valintoja, ja niteen toinen teos vaikutti kovin arveluttavalta. Suora sitaatti takakannesta: "Tarvittiin viisivuotiaan koko välittömyys, ennen kuin ensimmäinen tunnelukko avautui...", ja teoksen alkukielinen nimi oli 'Rescued by a Millionaire' (voisin ehkä uteliaisuudesta lukea vastaavan teoksen 'Rescued by Mielettömät Daisarit').
Joten luin sitten tämän toisen, Cara Colterin Kukkakaupan vakioasiakkaan, koska takakannen perusteella siinä olisi aineksia johonkin kepeään romanttiseen komediaan.

Tarinan asetelmaan, nykyhetken Kanadaan. Katie on kukkakaupan omistaja, 26-vuotias, eronnut, aika tavallisen näköinen (siis alussa), tykkää kukista, kirjoista ja kissoista. Toinen päähenkilömme on  27-vuotias tavattoman upean näköinen Dylan, entinen ammattiurheilija ja nykyinen menestyvän urheiluvälinefirman omistaja, joka käy usein kaupassa lähettämässä kukkia lukuisille, nopeasti vaihtuville naisilleen, ja siinä ohessa heittää vähän kevyttä pilailua Katielle...
Ja kun taas viimeisin hoito on saatu pois päiväjärjestyksestä niin Dylan huomaa olevansa kyllästynyt pintaliitoelämään ja kaipaavansa jotain kunnollisempaa ja älykkäämpää seuraa (niinkuin niin monet 27-vuotiaat mielettömän komeat ja menestyvät itsekeskeiset miehet tekevät), ja tuohon kuvioon heitetään sitten runsaasti "pelkää rakkautta" ja "ei halua tulla satutetuksi" yms yms ja lopputulos lienee arvattavissa. 
Ai niin, tässäkään kirjassa ei vältytty pieneltä lapselta jota käytetään romanttisen suhteen edistämiseen, juonielementti jota havaitsen olevani arvostamatta missään määrin.

Kielellisesti tässä pysyttiin aika perustasolla, en yleensä kovin paljoa kieleen kiinnitä huomiota niin en niin tehnyt nytkään, eli suomentaja Essi Korpinen on varmaan tehnyt ihan sellaista työtä mihin lähdemateriaali yltää. Runsaisiin adverbeihin ja muihin selitteisiin toki kiinnitin jossain vaiheessa huomiota ("hän sanoi äkäisesti", "hän sanoi pontevammin" jne) mutta olen ymmärtänyt niiden olevan tyyppiominaisuus.

En voi muutenkaan syyttää tekstiä mistään taitamattomuudesta, sen kliseemarssi sai toki pyörittelemään silmiä ja pureskelemaan huulta mutta niitä kliseitä marssitettiin vain sen verran manipuloivan oloisesti sanoen juuri oikeat asiat oikealla tavalla, että tätä lukiessa tuli oli kuin olisi katsellut pickup-artistin työskentelyä...ja ei, se ei ole kaunista katseltavaa.

Ja olin aika pettynyt siihen kuinka kuivakka tämä kirja lopulta oli, draamasta nyt ei voi puhuakaan kun mentiin niin laskelmoidusti ja kliseisesti, mutta odotin edes vähän huumoria mutta sellaistakaan ei ollut oikeastaan yhtään.
Olen lukenut hyvääkin hömppää, tämä ei kuitenkaan ole sellaista, enkä sitten tiedä löytyykö sellaista lainkaan Harlekiini-brändin piiristä. En aio jatkaa etsimistä (todella hyviä suosituksia saatan toki kuunnella). 
Mutta vaikka kirjasta en pitänytkään, niin olen kuitenkin tyytyväinen että olen sen lukenut. 

11.2.18

Lauri Viljanen - Auringon purjeet

Lisää useamman vuoden takaista runoutta, nyt on vuorossa Tulenkantaja Lauri Viljasen esikoisteos.

Tässä teoksessaan Viljanen asettuu luontorunoilijoiden juonteeseen, aiheen parissa ollaan omimmillaan ja luonnonilmiöiden fiilistelyä harrastetaan sellaisenaan, mutta siinä missä myöhemmät luontorunoilijat usein keskittyvät kuviin joissa runoilija on häivytetty mahdollisimman näkymättömiin, niin Viljanen on kuitenkin oman aikansa edustaja ja laatii siis esim. sonetin mullalle tai kesälle, ja mitalliseen tyyliin luonnonilmiöitä puhutellaan tai muuten tuodaan puhuja/katsoja yhä selvästi näkyviin, subjekti on näkyvästi olemassa ja tarkkailee, vaikka pysyisikin usein passiivisena tarkkailijana ylettömän tulkitsijan sijaan.

Myös silloin kun puhutaan muista kuin selvistä luontoaiheista (mukana on myyttejä, runoja isänmaalle yms aiheita joita ajan runoudessa tietysti harrastetaan) niin näkökulma ja fokus saattaa mennä hieman ilmeisen ohi, sillai kiinnostavasti...tosin näiden runojen joukosta löytyvät myös ilmeisimmät hudit.

Narkissos

Kirkas kevätpäivä ensimmäinen
illan tullen peittyi pilvihin.
Lankee muisto outo, yksinäinen
sydämeeni suurin pisarin.

Virrast' uljaasta näin unen kerta,
joka rannattoman aavikon
kostuttain päin suurta valtamerta
rientää, rientää, mut ei lepohon.

Onnellisna omaan lehteen, kukkaan
puhkee joka ruoho, yrtti, puu:
multa yksin elämä vain hukkaan
syviin, syviin vesiin heijastuu -!

Turhaa kaikki, kauneus ja hyvyys,
turhaa rannan vuokkoin kukoistus,
turhaa tummain sydänvetten syvyys,
turhaa riuduttava rakkaus!

Kevät kesään, syksy talveen vaihtuu,
läikkyy, jäätyy, sulaa sydämein.
Pisaroina kaikki voima haihtuu,
umpihete nielee nuoruutein.